Kevätväsymys

Joka kevät se tulee yhtä varmasti kuin siitepölykin: kevätväsymys. Tänä vuonna onneksi, tavallaan, se on hiipinyt elämääni vasta nyt. Onneksi vasta nyt sikäli, että on ollut tässä hieman töitä tehtävänä. Nyt työt ovat loppusuoralla, ja takki alkaa olla totaalisen tyhjä. En jaksa edes iloita täysillä töiden loppumisesta ja sen seurauksena koittavasta vapaudesta, sillä omalla kohdallani se tietää työttömyyttä ja totaalisesti tyhjän päälle putoamista. Mieliala ei siis ole ollut ihan parhain viime aikoina.



Samaan aikaan täällä temmeltää kolme mitä ihaninta koiraa, joista jokainen tarvitsisi ja ansaitsisi osansa. Tällä viikolla vaan minusta ei ole irronnut mitään ja poden siitä kamalan huonoa omatuntoa. Lupaan, että huomenna menen Jalon kanssa tokoon ja lauantaina näillä näkymin Jekun kanssa hallille treenaamaan. Parit ekat viikon ohjatut treenit ovat jääneet välistä. Eivät nuo koirat varmastikaan traumoja saa, vaikka välillä olisi hiljaisempaakin. Silti tunnen, että varsinkin pentujen pitäisi saada paljon aktiviteetteja, ja toisaalta Jekkuakaan ei saa unohtaa. Ja ei, en kadu hetkeäkään noiden pentujen hankkimista. Ne ovat omalta osaltaan rikastuttaneet ja piristäneet elämää. Tämä hetki nyt vain sattuu olemaan vähän hankala ja raskas.




Mies toki hoitaa Romun, tai yrittää. Yrittää sikäli, että Romu ei oikein lämpene makupaloille tai leluille. Sitä on äärimmäisen vaikea kouluttaa. Istumaan se oppi muutamalla toistolla, mutta siihen tie sitten tyssäsikin. Mies on epätoivoissaan huudellut minua apuun, joten olen sitten yrittänyt minäkin. Se ei mene maahan niillä konsteilla, jotka minulla on hallussa. Eikä anna tassua, vaikka makupalaa edessä heiluttelisikin. Se vain istuu ja möllöttää ja tuntuu stressaantuneelta ja menee vähän ehkä jopa lukkoon. Noin muuten se on mitä rakastettavin pieni pentu. En vain oikeasti tiedä, miten tästä eteenpäin sen kanssa.

Tästä tuli ehkä blogihistoriani synkin kirjoitus. Mutta kaipa tämäkin tästä. Asioilla kun on tapana järjestyä.



Kuvituksena Romppaista, lopultakin!