Jekkuilua

Blogin ensimmäinen ja alkuperäinen päätähti, Jekku, on jäänyt viime aikoina vähän vähemmälle huomiolle. Se ei ole ollut tarkoitus, mutta väkisinkin pentu ja sen kehittyminen vie tilaa Jekun jo ehkä arkipäiväistyneemmältä elämältä. Jekkua huomioidaan toki kuten ennenkin. En vaan ole ehtinyt sen kanssa agilitytreeneihin, joista raportoida.

Dobossa olemme Jekun kanssa käyneet, ja tuntuu, kuin tuo tunnin treeni kerran viikossa olisi Jekulle jopa luksusta. Agility on nyt pari kertaa jäänyt väliin: ensin oli lajinäyttö, jolloin itse olin teatterissa. Viime viikolla oli epikset, joihin emme osallistuneet, sillä kontaktit eivät ole vähäisen treenaamisen takia vieläkään kunnolla kunnossa. Asetin meille nyt selkeän tavoitteen ja tein suunnitelman: kevään ja kesän treenaamme sitkeästi ja starttaamme kisauramme sitten syksyllä. Tuntuu hyvältä, kun joku selkeä tavoite on nyt asetettu.

Tänään pojilla oli melko vilkas päivä. Kävimme ensin äitini luona, josta suuntasimme Miehen vanhempien luo. Molemmissa paikoissa pojat saivat telmiä ja temmeltää ihan huolella. Jälkimmäisessä paikassa myös vapaasti pihalla. Äitini luona Jekku taas näytti, mistä on tehty. Ensin Jalo harhautti lotraamalla vesikupilla, minä lähdin kuivaamaan lattiaa ja jätin tuolin huolettomasti irti pöydästä. Omani ja äitini huomio oli kiinnittynyt Jaloon, kun Jekku näki tilaisuutensa tulleen: nanosekunneissa se hyppäsi tuolille ja nappasi suuhunsa munkin lautaseltani. (Olin ehtinyt haukata siitä ehkä kerran. Jekku kai yritti teollaan myös vihjailla, että minun ei sopisi munkkeja sen enempiä syödäkään...) Mies karjahti: "Jekku!", jolloin käännyin ja näin tilanteen. Oikeasti ihan sadasosasekunneissa tilanne oli oli: Jekku oli ahmaissut sen munkin ja pinkaisi pakoon. Äitinsä poika, ei voi muuta sanoa. Emmekä me voineet muuta kuin nauraa. Ei siinä muukaan enää auttanut.

Toivon, että alkavalla viikolla dobon lisäksi pääsemme taas aksaamaan Jekun kanssa. Jospa viikonloppuna vaikka ihan omatoimitreeneihin asti.