Kyllä on pienen koiran elämä välillä vaikeaa. En muista, olenko jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten Jekulla on taipumus kätkeä herkkujaan milloin minnekin. En myöskään tiedä, mistä tuo tarve kumpuaa. Kai se on koirille sitten luontaista. Taisi vanha koirammekin samaa harrastaa.
Jekku on tehnyt kätkemisestä ihan oman taiteenlajinsa. Puoliksi syötyjä puruluita tipahtelee milloin mistäkin. Osa on tainnut mennä paperinkeräykseenkin, sillä huomasin hiljattain, että Jekku kävi penkomassa paperiroskistamme, mutta turhaan. Luita on löytynyt myös sohvalta, sohvatyynyjen välistä, vaatekasoista ja sängystä tyynyjen ja peittojen alta.
Pari päivää sitten Jekku oli sohvalla syömässä puruluuta, kun Mies kutsui Jekkua ulos. Yleensä Jekku singahtaa silmänräpäyksessä eteiseen, kun on edes pieniä viitteitä siitä, että ollaan lähdössä ulkoilemaan. Nyt sitä sai maanitella luokseen. Se tuli luu suussaan, eikä olisi luopunut siitä. Kun Mies teki selväksi, että luu jää kotiin, tulikin tenkkapoo eteen: minne luu siksi aikaa? Etten minä vaan poikien ulkona ollessa söisi sitä. Se riski kun Jekun mielestä näköjään oli olemassa. Lenkille lähtö viivästyi noin viidellä minuutilla, kun Jekku ei keksinyt sijoituspaikkaa aarteelleen. Seurasimme Miehen kanssa hiljaa naurua pidätellen, kuinka Jekku kulki hyvin vakavana ympäri asuntoa. Välillä se nousi takatassujen varaan ja kurkotti jonnekin ylös, mutta mistään ei vaan löytynyt sopivaa paikkaa. Nojatuoliin jääneeseen vaatekasaan se kävi sen sitten lopulta kätkemässä. Että ei se aina ole niin helppoa, koirankaan elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti