Olen nyt parin viimeisemmän treenikerran jäljiltä tutkiskellut itseäni ja Jekkua ja pohtinut, mikä on aksassa vaikeaa, mikä tökkii, missä menee pieleen, miksei meillä suju. No, sanomattakin on selvää, että ongelma on remmin täällä päässä. Jekkuhan menee kivasti - kuten Elina Jänesniemi sanoi - ihan juuri sinne, minne minä ohjaan. Mielestäni Jekku vaikuttaa ihan kelpo agilitaajalta: mikään juttu ei varsinaisesti tuota ylitsepääsemättömiä hankaluuksia. A:ta se rakastaa ja puomille menee mielellään, vaikka kontakteissa toki on vielä paljon paljon treenaamista. Renkaan sujuvuus riippuu ihan päivästä ja siitä mistä milloinkin tuulee.
Viimeksi minä sekoilin niin, että oikein hävetti. Jälkikäteen ajateltuna tajusin, että kun pääsemme tekemään suoraviivaista rataa, menee oikeinkin kivasti. Harmi vaan, että pitäisi pystyä tekemään myös erilaisia ohjauskuvioita. Ne tökkivät. Minä en hahmota, miten ja missä ja miten päin minun pitäisi milloinkin olla. Tai missä vaiheessa annan käskyn ja missä vaiheessa käännyn tai lähden menemään. Kahdella viimeisimmällä treenikerralla radan aluksi oli juuri vähän monimutkaisempi alku ja piti tehdä erilaisia kuvioita. Joo, ei sujunut, ei. Kun niistä kuvioinneista päästiin ohi, loppurata meni melkein leikiten.
Edelliskerran treeni videoitiin. Alussa koira jätettiin hypyn taakse ja sieltä piti ohjata putkeen aika hankalassa kulmassa. Ihmettelin, miten Jekku paineli ohi ihan joka kerta. No, se selvisi videolta. Kai se posotti ohi, kun minä huiskin kädelläni miten sattuu. Voi, kun en olisi tällainen huitoja! Mies olisi tässä lajissa niin paljon parempi, sillä hän on niin paljon tarkempi ja kärsivällisempi. En tiedä, mistä minulle tällainen etelä-eurooppalainen temperamentti onkin siunaantunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti