Kisajännitystä

Hmm ja huh, mitenköhän päin sitä aloittaisi. No vaikka niin, että tänään oltiin Jekun kanssa kisaamassa ATT:lla. Jännitti aivan pirusti! Nukuin huonosti ja aamulla väsytti. Mietin, tuleekohan koko hommasta yhtään mitään. Vähän oli paineita, kun tiesin, että jos saisimme nollan, saisimme sertin ja siirron seuraavaan luokkaan. Yritin pitää pääni kurissa ja ajatella, että ei haittaisi, vaikka uramme ykkösissä vielä jatkuisi vähän aikaa. Ei olisi paha, jos emme pääse eteenpäin vielä. Kunhan saisimme hyviä suorituksia, joihin voisin olla tyytyväinen.

Kai minä jotenkin sain pääni kasattua. Seurakseni sain Miehen äidin tällä kerralla. Lisäksi tietysti kisapaikalla oli paljon tuttuja. Kävin ilmoittautumassa ja lähdin lämppäämään Jekkua. Sitten oli medien ja minien rataantutustuminen ja kivasti ehti seurata rataa medien suorittamana ennen omaa vuoroa. Tuomarina ekalla radalla oli Salme Mujunen, ja rata oli mielestäni ihan kivan simppeli. Ei mielestäni siinä ollut varsinaisesti mitään kovin pahoja kompastuskiviä. Alku lähtikin ihan kivasti, ja vauhti pysyi hyvänä. Kepeillä sitten sössin koko homman. Jekku jätti pujottelun kesken, joten palautin sen alkuun. Otin kai liian läheltä keppejä lähdön, kun Jekku pujahti toisesta välistä sisään. Uusiksi ja nyt jäi yksi väli menemättä. Koska rata oli jo sössitty, ajattelin että hitot ja jatkoin matkaa. Loput radasta meni sitten taas oikeinkin kivasti.

Radan jälkeen ryhmätoveri antoi palautetta, että en jännittäisi ja että malttaisin ohjata kepit loppuun asti. Aina minä sorrun hosumiseen. Nytkin aloin jo miettiä seuraavaa estettä, joten ilmeisesti jätin ohjaamisen kesken, jolloin myös Jekku jätti pelin sikseen. Sain myös neuvon, että menisin niin kuin viimeisen todellisen kepin jälkeen olisi vielä yksi, eli vähän niin kuin yliohjaisin. Oli muuten hippasen lisää paineita toiselle radalle...

Toisen radan tuomari oli kroatialainen Alen Marekovic. Rata oli mielestäni hieman erityyppinen, mitä suomalaisilla tuomareilla on tapana. Myös melkoisen kimurantti ykkösten radaksi, sanoisin. Vaikka kentällä olisi ollut tilaa vaikka kuinka, esteet oli pakattu melko tiiviisti yhteen rykelmään, ja koiria piti pyöritellä useampaan kertaan saman esteen yli. Oli myös mielenkiintoista, kun esteen numero 15 sai suorittaa kummin päin tahansa. Tuollaisestakaan en ole ennen kuullut.

Paniikki nousi, jännitti ja teki lähes mieli luovuttaa. Ajattelin, että en ikipäinänä selviä radasta. Kaiken huipuksi heti kolmantena oli kepit. Huoh. Ja niin sitä sitten lähdettiin. Kepeillä olin ihan erityisen huolellinen ja sain ohjattua loppuun asti! Mikä helpotus. Sitten osa radasta meni vähän sumussa, enkä ollut varma, ohjasinko Jekkua oikeaan päähän putkea tai oikeiden esteiden yli. Keinu oli hidas, kuten myös ne kepit. Mutta niin siinä vaan kävi, että pääsimme puhtaasti maaliin! Mikä helpotus ja riemu! Vähän piti vielä jännittää, mikä sijoituksemme tulisi olemaan. Lopulta olimme kolmansia. Ja tämähän tiesi sitä, että saimme SERTin ja menolipun kakkosiin! Uskomatonta! Olen ihan häkeltynyt vieläkin, kun mietin kisauramme alkua. Olemme kisanneet nyt kerran tammikuussa, helmikuussa ja maaliskuussa ja klaaranneet tiemme kakkosiin. Ne pääsemme sitten korkkaamaan huhtikuussa. Nyt olisi ihan oikeasti saatava vauhtia lisää, jotta saisimme parannettua pykälän tai kaksi sijoitustamme.

Oli upea kisapäivä. Jos joku asianosainen tätä lukee, lämmin kiitos tsemppaamisesta ja kannustamisesta!

Loppuun vielä kuva naama messingillä olevasta ohjaajasta ja vähän lunkimmin ottavasta ohjattavasta.

Näyttääpä Jekku muuten kovin isolta....