Tuossa taannoin pohdin täälläkin, mitä alkaisin harrastaa Jalon kanssa tokon lisäksi. Olen varma, että tuosta koirasta on muihinkin harrastuksiin, eikä mudia ole tarkoitettu pelkäksi kotikoiraksi. PK-lajit kiehtovat, mutta niistä haku ei. En edes tiedä, miksi. "Kaikki" muut tuntuvat olevan kiinnostuneita hakuilusta, mutta minä en ole niin kuin kaikki. Siksipä jälki tuntuu minusta sopivammalta. Se kun ei ole niin sidottu aikaan, paikkaan ja muihin tyyppeihin. Toki näin alussa tarvitsemme apua ja tukea ja ohjausta, mutta sitä on silti helppo treenata yksikseenkin.
Tänään siis aloitimme jäljittelyn. Viime kesänähän kokeilimme mudiporukalla kerran, minkä jälkeen tein ehkä pari jälkeä Jalolle. Sitten se vaan jäi. Nyt ajattelin, että pitäisi oikeasti tässä vaiheessa alkaa harrastaa jotain ihan tavoitteellisestikin. Turun käyttökoirakerho tuntui sopivalta paikalta. Saimme täksi päiväksi ohjausta ja treeniseuraa ihan täällä Turussa.
Oli vähän kuin sokkotreffeille olisi mennyt. Ja ensimmäinen ajatus oli, että ei voi olla totta! Vastaani käveli nainen, joka talutti belggaria ja schipperkeä! Selvisi, että schipperke tosin oli hänellä vain hoidossa, vaikka hänellä on ollut omakin sipukka. Kaiken huipuksi hän on treenannut agilitya nykyisen kouluttajani alaisuudessa!
No, yhteensattumat sikseen, jälkeähän me olimme menossa tekemään. Ensin juttelimme hieman yleisiä asioita ja sitten teimme varsinaiset jäljet. Meitä kehotettiin tekemään melko pitkä jälki (en nyt ala tässä arvioida, kun sellaisessa olen kertakaikkisen huono, mutta muistaakseni viime kesäistä pidempi se oli) ja vähän sen viereen toinen. Jälkien annettiin vanheta reilu puoli tuntia. Sillä välin katsoimme, kun ohjaajamme suoritti omalla belggarillaan pitkän jäljen, jolta koira ilmaisi kepit.
Kun tuli Jalon vuoro, ohjaaja neuvoi, että koiran nenä pitäisi ikään kuin "avata" antamalla muutama nami etukäteen. Jalo ei noita nameja vilkaissut, vaan säntäsi suoraan jäljelle! Ekalla kierroksella sillä oli valtava kiire eteenpäin ja tekeminen oli vähän hätiköityä ja meno kauhovaa. Ehkä tauko teki terää ja jokin loksahti paikoilleen, kun toinen jälki meni jo maltillisemmin. Ohjaaja kehui, että Jalo tuntui saavan jutun juonesta kiinni. Se ei enää pysähdellyt ja haistellut ilmaa kuten ekalla kerralla, vaan eteni nenä maassa nuuskien suuntaa.
Vähän nyt tuli ehkä paineita, kun saimme läksyksi harjoitella jälkeä kolmisen kertaa viikossa ja parin viikon päästä kokoonnumme ja katsomme, miten olemme edistyneet. Apua! Nyt on ihan oikeasti tehtävä jotain. Kunhan vielä keksisin, mihin täällä jäljen tallaan.
Ja voi, miten tuo tuntui väsyttävän! Kotiin tultuamme ruokin koirat ja teimme vielä iltalenkin. Sen jälkeen pojat saivat puruluut, jonka Jekku jo vetäisi naamaansa. Jalo ei edes jaksanut luuhun tarttua, vaan kaatui sen viereen nukkumaan. Onni on väsynyt koira.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti