En tiedä, olenko ikinä ennen kokenut tällaista hetkeä agilityssa. En kai. Flow. Tai niin ainakin luulen. Kun kaikki meni niin kuin pitikin. Tällaisen hetken koin tänään.
Oli siis normaalit perjantaitreenit, ehkä normaalia vähän helpompi rata, tosin. Lähdimme toisina radalle. Treenikaveri neuvoi onneksi minua etukäteen, miten pitäisi ainakin alku tehdä, valmentaja neuvoi loput. (Äh, nyt kun aloin kirjoittaa ja muistella rataa, en enää hahmota, mitä flow'ta siinä oli, mutta siinä oli, uskokaa tai älkää!) Sain ekan esteen jälkeen Jekun putkeen, vaikka puomi oli tyrkyllä. Keinu meni vähän himmaillen, mutta meni ja siitä Jekku meni putkeen. Ja sitten minä juoksin! Sain muutaman esteen kautta Jekun kepeille, jotka eivät myöskään ihan puhtaasti menneet. Mutta kepeiltä Jekku meni A:lle (kuten arvasin) vaikka putki oli tyrkyllä. Puomi oli hidas ja pussi tökki tällä kerralla todella pahasti (tätä treenattava!) mutta loppurata meni kivasti.
Selostukseni jälkeen ei todellakaan kuulosta siltä, että tänään olisi tehty mitenkään hienoa agilitya. Mutta fiilis kai se tärkein on? Ja se oli tänään kohdallaan. Parhaalta tuntui, kun itsestä tuntui, että minä ihan oikeasti juoksen! Ja Jekku tuli perässäni, vaikka (tai kun) juoksin.
Tänään opin luottamaan koiraan ja etenemään radalla rohkeammin. Ja se jos mikä on jo aika hyvä oppi yhdelle päivälle se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti