Vuoden aloitus

Hyvää tätä vuotta vaan itse kullekin säädylle. Me vaihdoimme vuotta hyvin rauhallisissa tunnelmissa ihan keskenämme. Olimme muuten ensimmäistä kertaa vuodenvaihteen Jekun kanssa; aiemmin se on aina ollut hoidossa, kun me olemme olleet hippaloimassa. Tuli siis lopulta itsekin todistettua, että Jekkua eivät raketit, onneksi, pelota. Kaupungin ilotulituksenkin aikana se veteli sikeitä vieressä, kun me seurasimme show'ta ikkunasta. Alkuillasta kävimme kävelyllä, mutta emme menneet lähelle, jos kuulimme räimettä. Kerran Jekku pysähtyi etutassu ylhäällä katsomaan rakettia, joka valui taivalta oransseina pisteinä, katsoi tovin ja jatkoi nuuhkimista. Onni on rohkea koira. En silti ehdointahdoin halunnut viedä Jekkua turhaan ulos.

Vuosi 2013 on niin ikään alkanut ihan rauhallisesti, minun viettäessäni viimeisiä lomapäiviä. Olemme nukkuneet pitkään, käyneet ulkona ja sitten ehkä vielä vähän torkkuneet. Kävin minä töissä kääntymässä, ja Jekku oli kuulemma ihan vaan torkkuillut.

Tänään aloitimme sitten aksailut tältä vuodelta. Voi räkä, en nyt keksi muuta sanottavaa. Meni niin lahjakkaasti pieleen, että ei mitään rajaa. Tuli jopa mieleen, että pitäisikö näin A-lisenssin juuri ostaneena palata ihan takaisin alkeiskurssille. Niin onnetonta se räpellys oli. Rata oli kyllä kaikin puolin minusta vaikea, mutta kun meno tyssäsi meillä jo heti alkuunsa. Oli hyppy, siitä pussiin niin, että väliin jäi putki ja sitten koiran tultua pussista se piti saada putkeen. Tätä kutsutaan leieröinniksi, joka muuten minulle oli terminä uusi, tai siis termi oli tuttu, toteutus ei. Tämän jälkeen koira piti saada pakkovalssilla hypyn yli, josta seurasi (tai olisi seurannut) pari välistä vetoa. Sitten keppejä, hyppysuoraa, takaakiertoa, A:ta ja mitä näitä nyt on.

No, meidän menomme tyssäsi esteelle numero kolme, eli putkelle. Ihan ensiyrittämällä meni hyvin: Jekku odotti hypyn takana, meni pussiin, sieltä putkeen ja sitten minä sössin pakkovalssin. Uusi yritys alusta meni plörinäksi pussin jälkeen. Ja sen jälkeen taas ja taas ja taas ja taas. Huiskin ja hutkin, enkä saanut Jekkua pussista putkeen, vaan joko ohi tai päälle. Ehkä neljännen kerran jälkeen huomasin, että Jekku näyttää kohta keskaria, kuten schipperkellä totta totisesti on tapana; ne eivät vaan kertakaikkiaan kestä toistoja toiston perään. Minä tuskastuin ja turhauduin, ja samassa tahdissa niin teki myös Jekku. Lopulta Outi kouluttajan avustuksella saatiin yksi onnistunut suoritus. Outi komensi minut pihalle jäähdyttelemään ja rauhoittumaan ja sitten ottaisimme uusiksi. Olin sitä mieltä, että hitot. Tämä riitti. Otan koiran kainaloon ja lähden kotiin itkemään. Onneksi Outi itsepintaisesti ajoi minut ulos.

Palattuani olin vähän rauhoittunut, joskin ehkä skeptinen: mitä mistään enää tulisi? Otimme lopuksi ihan vaan hyppy-putki -rallattelua. Kolmen hypyn suora, hyppy, putkeen, hyppy, putkeen, hyppy, putkeen. Ja lähtihän se! No, Luupää ei olisi Luupää, ellei se olisi keksinyt kerran karata A:lle Outin ensiluokkaisista torjunnoista huolimatta. Outi väisteli minkä kerkesi, mutta Luupää livahti A:lle, kun oli kerran pääättänyt niin. Tämän jälkeen saimme vielä yhden onnistuneen suorituksen, johon oli hyvä lopettaa. Lähdin lopultakin hymyillen kotiin.

Ymmärrän noidankehän: minä hermoilen, jännitän ja hötkyilen, Jekku aistii sen ja hermoilee niin ikään, tekee hutiloiden, tai siis minun hutiloivan ohjaukseni mukaan, menee väärin, minä hermostun lisää... ja niin edelleen ja niin edelleen. Kokoa itsesi, nainen! Nyt tyssäsi siihen, että ekan onnistuneen alun jälkeen taisin jäädä jännittämään, miten saan tehtyä pakkovalssin. Sitten en enää päässyt sinne astikaan.

Asennetta ja keskittymistä, niillä ensi viikkoon!