Tänään oli taas tammikuun schipperketärskyt. Pienen laskeskelun jälkeen totesimme, että paikalla oli 12 pikkumustaa ja yksi isompi ja vaalea, belggari Manta nimittäin. Olemme jo luopuneet yrityksistä laskea koiria, sen sijaan laskemme, kuinka monta koiraa kukin on mukanaan tuonut.
Ihan aluksi Jekku hämmästytti minua sillä, että se jäi lähelle parin muun kanssa leikkimään, kun taas osa porukasta oli bonganut kauempaa puun juurelta jonkun sinne jättämän eväspussin. Siellä ne olivat aterioimassa, ja käskyt tietysti kaikuivat kuuroille korville. Koirat piti käydä kantamassa sieltä pois. Nyt vaan sitten toivotaan, ettei pussissa ollut mitään myrkytettyjä herkkuja. Jekku tosiaan jätti tämän ruokailun väliin, mikä minua ihmetyttää, mutta hyvä tietysti näin.
Jekun osalta treffit muodostuivat kuumottavan kiihkeiksi. Mantalla oli vielä juoksu meneillään, joten Jekun täysi huomio kohdistui pian vain ja ainoastaan Mantaan. Muut pojat eivät niinkään Mantasta kiinnostuneet, joten Jekku sai Mantan ihan kokonaan itselleen. Jekku oli niin kertakaikkisesti Mantan lumoissa, ettei se enää noteerannut minua tai käskyjä mitenkään. Olisittepa nähneet, miten sinnikkäästi se yritti Mantaa astua, edestä ja takaa. Kröhöm. Manta onneksi piti puolensa, mutta yrityksen puutteesta ei Jekkua voi syyttää. Välillä Jekku kaahotti ohitseni, mutta kutsuista ja painokkaista käskyistä huolimatta se tuskin edes vilkaisi minua. Ja kun Manta hävisi näköpiiristä, Jekku oli vähän huolestuneen oloinen. Onneksi Mantakin palasi paikalle pian, joten kaikki oli taas kunnossa. Kun olimme tehneet perinteisen kierroksemme, päätin ottaa Jekun kiinni. Laitoin sen hihnaan ja yritin tarjota makupalaa. Jekku ei edes haistanut sitä tuijottaessaan niin tiiviisti Mantaa. Ennenkuulumatonta!
Treffien lopuksi Manta pakattiin autoon ja Jekku jäi siihen auton ympärille kiertelemään, että minne se nainen katosi. Kuten arvelinkin, tällä hetkellä kotona on yksi kohtalaisen hiljainen ja väsynyt sulhaskandidaatti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti