Parin viikon tauon jälkeen olimme maanantaina Jalon kanssa rally-tokotreeneissä. Oma kevätväsymykseni alkaa olla siinä pisteessä, että mitään en jaksaisi, mutta halusin silti mennä, sillä ensi viikolla työ haittaa harrastusta, ja sen jälkeen onkin enää yksi kerta jäljellä. Silloinkaan en pääse maanantaina, mutta ystävällinen ryhmätoveri ehdotti, että vaihdan paikkaa hänen miehensä kanssa, joten kiitos tämän, pääsemme tiistain ryhmään lopettelemaan kevätkauden. Melkoinen kausi on kyllä ollutkin!
Maanantaina oli ihan vaan alokasluokan rata, parilla twistillä, totta kai. Ensinnäkin Hanna kertoi, että aikoo laittaa meitä menemään vähän toinen toistemme koirien kanssa, sillä tekee hyvää välillä kokeilla jotain muuta. Totta. Se vaan, että en näe, että Jalo kenenkään muun kanssa voisi mennä. Tarkoitus ei ole korostaa itse itseäni vaan epäilen vain puhtaasti Jaloa; se tuskin pystyisi kenenkään muun kelkkaan lähtemään. Toisekseen radalla oli houkutus ja sen yhtenä kierrettävänä objektina häkki, jossa oli pehmolelu. Kuulemma joskus virallisissa kilpailuissa on houkutuksessa ollut häkki, jossa on ollut musta-valkoinen lelukoira. Tämä oli koitunut monelle turmioksi. Meidän turmioksemme sen sijaan meinasi koitua kärpänen tai joku muu pörriäinen.
Päätin heti ekalle kierrokselle lähteä hihnatta. Asetuimme lähtöön, kun joku itikka lenteli ohi ja liki. Jalon pasmat menivät ihan sekaisin. Se yritti pyydystää lentävää juttua, eikä sen jälkeen pystynyt keskittymään ollenkaan, kun ilmeisesti olisi pitänyt päästä saalistamaan se, mikä se sitten ikinä olikaan. En saanut sen huomiota oikein millään itseeni, joten Hanna kehotti vaan poistumaan radalta ja yrittämään kohta uudelleen. Ihan hyvä veto. Toinen koirakko meni välillä, kun lähdimme taas yrittämään. Hanna epäili, että mahtaako tulla mitään. No kyllä vain! Hienon radan teimme! Ei valittamista. Jalo ei hämääntynyt edes houkutuksen häkistä pehmoleluineen. On se kyllä sikäli luotettava, että kun se lähtee, se tekee hienosti ja häiriintymättä. Eli startteja pitäisi harjoitella!
Sitten oli aika parinvaihdon: minä sain lähteä radalle pienen chihuahuan kanssa. Voi, miten sillä oli hauskaa, kun se pääsi vieraan ihmisen matkaan! Sen häntä heilui ja se oli ihan täpinöissään. Olipa hauskaa! Nyt kun vaihtolinjalle lähdettiin, olisipa kiva joskus kokeilla jotain Jaloa isompaa koiraa. En ehtinyt oikeastaan edes ajatella Jaloa. Hanna oli ollut vieressä istumassa ja antanut nameja, ja olipa Jalo kuulemma ihan nojannut Hannan jalkaan!
Ja siitä se idea sitten lähti, Hannalla, ei minulla. Hän halusi vähän kokeilla, tekisikö Jalo hänen kanssaan jotain. Minua jännitti, jos Jalo alkaa hermostuksissaan äristä tai näykkiä. Sen verran perso se kuitenkin on makupaloille, että ihan nousi Hannaa vastaan nojaamaankin. Se siis lähti seuraamaan Hannaa pienen pätkän, istui ja kävi maahan käskystä. Sitten Hanna palautti Jalon. Taas pari koirakkoa meni välillä, kun vielä lopuksi Hanna haki Jalon mukaansa. Nyt he tekivät oikeastaan melkein koko radan, hieman helpotettuna tosin. Välillä Jalo vilkaisi minua mutta todetessaan minun seisovan paikoillani, se jatkoi Hannan kanssa. Sen verran oli jännää, että nyt Jalo kiinnitti huomiota houkutuksen häkitettyyn pehmoleluun mutta kävi nuuhkaisemassa ja jatkoi taas Hannan kanssa. Voi että, miten minä osaan olla iloinen tuosta! En olisi vielä syksyllä uskonut, että voimme olla tässä: Jalo tekee rataa hihnatta ja lähtee jopa jonkun toisen matkaan! Kenellekään muulle en sitä antaisi, mutta sen verran tuttuja nuo kaksi ovat, että voin luottaa.
Oli ehkä yhdet antoisammista treeneistä ikinä!
(Seuraavassa jaksossa: Jekun jekkuiluja pitkästä aikaa...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti