Meillä oli eilen ihan järjettömän hyvät treenit (rally-tokossa Jalon kanssa). Saimme Hannalta vuolaasti kehuja: "Tajuatko itse yhtään, miten hyvän radan just teitte?" ja "Oon niin tyytyväinen Jaloon!" olivat mm. kommentteja, joita saimme. En minä harrasta positiivisen palautteen puutteessa, mutta kun Jalon kanssa ei aina ole ollut ihan helppoa, tuntuu kaikki tällainen niin hyvältä.
Eiliset suorituksemme eivät olleet teknisesti huippuja. Rata oli voittajaluokan rata ja siinä oli paljon oikealla puolella tekemistä (mm. hyppy ja houkutus oikealla) eikä montakaan pysäyttävää kylttiä. Vähän oli hapuilua siis. Mutta se, mikä teki eilisistä vedoista niin huippuja, oli se, miten minä kasasin itseni ja pidin siinä samalla Jalonkin kasassa. Eka rata alkoi, kun mennessä Jalo rähähti eräälle Tepolle. Silti sain sen heti lähdössä haltuuni, eikä matkalla ollut mitään, minkä perään se olisi kimpoillut. Minä oikeasti pystyin luottamaan Jaloon. Ja juuri nämä onnistumiset kirvoittivat vuolaat kehut.
Jäin oikein miettimään kaikkea oppimista ja oivaltamista. Mietin, mitä kautta onnistuminen ja kehittyminen syntyvät. Työmatkani ovat päivässä yhteensä yli 90 kilometriä. Miksi silti jaksan ajaa Kaarinaan treeneihin, vaikka paikkoja löytyisi lähempääkin? Jotkin palat vain ovat tuolla loksahdelleet kohdilleen. Meitä on haastettu ja meihin on luotettu. Emme olisi ikinä varmaan päässeet kisakuntoon, jos olisimme aina vain tehneet alokasluokan ratoja. Alusta asti meitä heitettiin ylempien luokkien radoille ja niitä sitten räpelsimme hihnaan sotkeutuen miten milloinkin. Mutta joka kerta oli aina askel eteenpäin. Lopulta heitettiin haaste sille, että Jalo tekee radan hihnatta. Meihin ei ole hermostuttu, vaikka Jalo joskus on rähissytkin. Tilanne on nollattu ja tehty jotain helppoa. Olemme saaneet odotella omaa vuoroamme muiden kanssa samassa tilassa (ei sillä, että mistään meitä pois olisi heitetty, mutta jossain on tapana, että koira odottaa autossa tai häkissä tms.). Lisäksi arvostan sitä, että jokaista koirakkoa ohjataan ja opastetaan omina yksilöinään ja mietitään, mikä sopisi juuri tälle parille. (Olen heti karvat pystyssä, jos joku julistaa, että näin minä olen oman koirani opettanut.) Varsinkin, kun rotuina on schipperke ja mudi, on ymmärrettävä, että oppiminen ei mene samaa rataa kuin esimerkiksi bordercollieilla, jotka kestävät toistoja toisensa perään. Jekun kanssa pitää tyytyä varsin maltillisiin määriin toistoja, eikä Jalokaan mikään automaattikone ole.
Olin ajatellut, että kunhan kisat ovat ohi, otan Jekun treeneihin. Mutta en sitten malttanutkaan, kun en halua, että Jalon hyvä flow katkeaa. Jekku kyllä ilman muuta ansaitsisi jotain aktiviteettia! Se on kyllä niin reipas, ettei uskoisi, että se täyttää parin viikon päästä jo kahdeksan. Siksikin haluaisin tarjota sille jotain tekemistä, että se pysyisikin vireänä jatkossakin. Ja voisihan senkin kanssa rallyssa kisata; kyllä me nyt aina avoimeen luokkaan ainakin pääsisimme. Vähän jo mietin, olisiko syksyllä rahallisesti rahkeita siihen, että hankkisin treenipaikan ihan molemmille...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti