ATT:n syyskisat 21.9.2014

Kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut Jukka Pätynen (koirakuvat.fi). Lupa kuvien käyttöön on pyydetty kuvaajalta.

Sunnuntaina starttasimme Jekun kanssa syksyn kisakauden kotikisoissa ATT:lla. Jotenkin on niin paljon kivempaa kisata omissa kisoissa, tutussa hallissa! Tiedän, että olisi jo aika alkaa tähyillä mittelöitä muualtakin ja totutella niihin. Sunnuntain kisat olivat isot, sillä samana päivänä kilpailtiin myös juniorien, seniorien ja para-agilitaajien SM-mitaleista. Junnut kisasivat samoilla radoilla meidän tavisten kanssa, seniorit ja para-agilitaajat sitten meidän jälkeemme. Päivä venähti pitkäksi: ensimmäinen rataantutustuminen oli noin 8.30, viimeinen siinä kello 15 jälkeen. Olin siis ilmoittaa päräyttänyt Jekun kaikille kolmelle mahdolliselle radalle, mitä aloin siinä iltapäivästä vähän jo katua. Mieli teki jättää leikki kesken, mutta kun maksettu oli ja paikalla oli jo tullut oltua, päätin vetäistä vielä viimeisenkin radan sitten.

Ensimmäinen rata oli ihan kiva agilityrata, josta en tosin tähän hätään muista sen kummempia. Tai no sen, että hyllytin sen heti esteen 4 jälkeen, kun lähdin tyytyväisenä posottamaan eteenpäin ja jätin Jekun selkäni taakse. Väärälle esteellehän se lipesi. Tyhmä minä! Tässä tuli heti kärkeen päivän paras opetus: älä ikinä jätä koiraa selkäsi taakse! Miten minä en opi... Kepitkin meni pieleen, mutta en jaksanut korjata. Oli radalla sentään onnistuneitakin kohtia, varsinkin lopun vauhtisuoraan olin tyytyväinen, vaikka jaloissa alkoikin jo tuntua.

Vähän tyhmä ilme minulla, mutta hei, nyt en sentään sojota sormella, vaan ohjaan ihan kunnolla!

Tokalle radalle mentäessä jännitti taas hitsisti. Sen hyllytin varmaan puolivälissä rataa. Olisinko taas ohjannut huolimattomasti, luultavasti. Kepit meni hyvin, jee! Keppien jälkeen kehuin Jekkua, ja se vilkaisi minua vähän silleen, että missä namit? No, palkkio odotti maalissa parin esteen päässä.

Ihan kieli keskellä suuta siinä mentiin.

Niin mihin piti mennä?

En olisi tosiaan jaksanut lähteä kolmannelle radalle. Mutta meninpä silti. Edelleen jännitti. Mielestäni radalla oli monta kohtaa, jotka olisi voinut sössiä. Kun olin selvittänyt useimmat noista kohdista, meinasin unohtaa radan. Onneksi Jekku jotenkin hakeutui oikeaan putkeen, omat ajatukseni palautuivat kentälle ja tajusin, että jäljellä olisi enää loppulaskettelu maaliin, joten olisi noloa tyriä nyt. Ja hah, emme tyrineet! Nollana maaliin, ainoa minien nolla muuten tältä radalta! Voitto kotiin ja LUVA kilpailukirjaan! Aivan huippufiilis!

Oman onnistumisen lisäksi iloitsin suunnattomasti myös treeniryhmäläisemme Tanian menestyksestä: hän voitti Olavin Pauli-belggarin kanssa nuorten SM-hopeaa! Aivan huikea saavutus kovien kanssakilpailijakoirien joukossa. Hyvä Tania! Oli hienoa seurata junnujen kisoja: taitavia nuoria ohjaajia ja ihana, myötäelävä ja kannustava yleisö. Oli kyllä kaikin tavoin mitä hienoin kisapäivä.