Mikään tai kukaan ei voi tietenkään olla niin luupää kuin Luupää, mutta Jalo melkein vetää jo vertoja. Sehän on siis ihan keppihullu tyyppi koko tapaus! Se kai käy niin kuumana, kun lähdetään ulos, että tarvitsee jotain suuhunsa rauhoittaakseen itseään. Onneksi keppejä on reiluhkosti tarjolla. Hyvänä kakkosena tulevat tyhjät ja hylätyt tupakka-askit, joita ei mitenkään ole jaksettu kantaa roskiin asti. Myös tyhjät pahvimukit kelpaavat. Huomannette, että kaupunkiluonto on täynnä uusia mahdollisuuksia kanniskella erilaisia esineitä...
Mutta joo, päivällä kävimme Ruissalossa, missä oli tarjolla ihan sitä luontoa itseään. Ei onneksi niitä oheisroskia. Totesin, että sinnikäs se on tuokin pentu. Se bongasi oivan kepin, johon kävi kiinni. Ei siinä muuten mitään, mutta pituutta tuolla risulla oli reilusti yli metri. Jalo tarttui sitä ensin ihan päästä ja lähti raahaamaan. Luonnollisestikaan se ei ihan valtavan hyvin kulkenut, joten Jalo fiksuna siirsi otetta keskemmälle. Sitten se pysähtyi jäystämään oksaa, jolloin se siirtyi niin, että karahka kulki Jalon niskan takaa. Siinä sitä sitten venkoiltiin suuntaan jos toiseenkin. Totesinkin, että jos ei ole voimaa, on ainakin sisua pienessä kaverissa. Pitkään se jaksoi sitä yli metristä oksaa raahata. Lopulta se hylättiin. Onneksi tilalle löytyi simppelimpi ratkaisu: lyhyt mutta paksu halko. Sitä se sitten kanniskeli pää niin omahyväisesti pystyssä. Välillä piti ihan pysähtyä lumihankeen makoilemaan ja jäystämään aarretta.
Jekkuhan ei kepeistä välitä. Kunnes lähdimme parkkipaikalta kohti kotia. Jekku bongasi pienen vaivaisen risun, jonka poimi kokeilevasti suuhunsa. Minä tietysti kehumaan, että hyvin tehty. Riemua kesti alta metrin, sitten se (siis risu) menetti jo mielenkiintonsa Jekun silmissä.
Ovat ne niin erilaisia kyllä kaikin tavoin luonteiltaan! Toisaalta ihan hyvä ja luonnollistahan se noin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti