Musti ei ollut välttämättä ihan helposti lähestyttävissä. Ensitapaamisellamme se ensin karttoi minua, mutta lopulta lähestyi varovasti. Ensimmäinen tapaamisemme loppui siihen, että tuo belgialainen sylikoira kipusi syliini istumaan. Siitä se sitten lähti. Aina siitä lähtien Musti otti minut vastaan hymyillen ja hyppien. Ensimmäisinä tuttavuutemme vuosina se hyppi minua vasten, viimeisimpinä vuosina se sai aina vain vähemmän ja vähemmän kohotettua etuosaansa tervehdykseen.
Ja kun meille tuli Jekku, tuli Mustista heti sille ystävä. Musti hyväksyi Jekun oitis osaksi laumaansa. Tulee surku jo siitä, kun mietin, että seuraavalla vierailulla on jäljellä vain tyhjä talo, eikä Mustia laisinkaan. Miten Jekku sen ymmärtää, että sen ihan ensimmäinen ystävä on poissa.
Musti saavutti isolle koiralle kuitenkin kunnioitettavan iän, melkein 13 vuotta. Toivottavasti nuo vuodet olivat hyviä. Olen onnellinen siitä ajasta, jonka itse sain tuntea Mustin! Lepää rauhassa.
Jokunen kuva Jekun ja Mustin ensitapaamisesta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti