Varmasti jokainen koiranomistaja, ainakin toivottavasti, ajattelee, että hänen pentunsa on maailman paras. Ainakin itse ajattelen niin. Jekku on ollut meillä nyt viisi päivää ja olen aivan lääpälläni ja kiintynyt siihen. Mistä tämä tunne tuli? Toisaalta pelottavaa, että minä, yleisesti melko kylmä, kyyninen ja inhorealistinen ihminen tunnen näin, mutta toisaalta ihan kiva huomata, että pystyn tällaisiin tuntemuksiin. Muutama viikko sitten, kun vielä odottelimme Jekkua kotiin, ystäväni sanoi omasta pennustaan samat sanat, mitä itse edellä kirjoitin. Silloin vielä ajattelin, että hohhoijaa, mitä lässytystä, ja tässä minä nyt olen. Itse lässyttämässä.
Jekku on ollut kyllä kaikkea sitä, mitä odotin, ja paljon enemmän: paljon sellaista, mitä en osannut tai uskaltanut edes odottaa. Se oppi heti kahden ensimmäisen päivän aikana oman nimensä ja tulee jo kiitettävästi kutsuttaessa luokse. Se on todella rohkea, reipas ja tarmokas. Se suhtautuu uusiin ihmisiin kiltisti ja säyseästi. Se osaa jo kävellä hihnassa todella hienosti!
Nyt on pakko lopettaa, muuten tämä siirappi sotkee loputkin näppäimistä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti