Mietimme Miehen äidin kanssa, että Romulla saattaisi olla saumaa näyttelyissä, on se mielestämme sen verran komea. Kauneus toki on katsojan silmässä ja omaansa katsoo varmaan erilailla, mutta ihan noin objektiivisestkin ajateltuna Romu on kyllä komea ja minusta rotumääritelmän mukainen. (Hyi, miten pitkä virke, anteeksi!) Romua vaan ei ole juuri treenattu, ja viimeksi, kun se oli mätsärissä, se oli melkoisen peloissaan. Varttuessaan Romu on kuitenkin ilahduttavasti saanut rohkeutta lisää.
Niinpä sitten päätin tiedustella tutultani Tiinalta, josko hän pitäisi jotain näyttelytreenjä. Tiinan kanssa siis olimme kesällä Viron reissulla, ja tiedän Tiinan treenanneen Anitan Miinaa näyttelyihin. Hän kuulemma treenaa pienellä brassiporukalla aina silloin tällöin, ja joukkoon pääsimme mukaan! Ekat treenit olivat viime sunnuntaina Vanton tilalla.
Kylläpä muuten jännitti! En osannut yhtään aavistaa, mihin suuntaan vaaka heilahtaisi. Mutta eipä mitään, Romu marssi halliin häntä pystyssä ja heiluen. Se ei kavahtanut mitään. Paikalla oli siis meidän lisäksemme neljä brasilianterrieriä. Ei siis mikään yletön määrä, mutta enemmän kuin mihin Romu normaalisti on tottunut.
Romu ei oikeastaan missään vaiheessa panikoinut tai yrittänyt päästä turvaan syliini. Se ei myöskään vauhkoillut tai juuri temponut hihnassa. Vähän se yritti hajujen perään mennä, mutta sen sai helposti takaisin kontaktiin. Se oli niin silminnähden onnellinen, kun sen kanssa tehtiin jotain. Se on vähän hassu: ei se tainnut tajuta seisomisen päälle mitään. Se vain katseli minua häntä heiluen ja odotti namia. Tässä tarvitaan siis hurjasti treeniä! Varsinkin, että sen saisi seisomaan ryhdikkäästi. Olisipa hyvä, jos sille olisi naksuteltu, sillä saisi merkittyä sitä oikeaa asentoa. No, täytynee yrittää muin keinoin.
Jänittävin kohta oli, kun nostin Romun pöydälle tutkittavaksi. Siinä se seisoi ja antoi ihan vieraan ihmisen silitellä, katsoa hampaat ja tsekata pallit! Kerran se yritti istahtaa, mutta nousi kuitenkin takaisin ylös. Eikä mennyt paniikkiin. Toisen kerran sitä tutkittiin maassa. Vähän sama juttu kuin Jalolla: pöydällä tutkiminen menee hyvin, mutta maassa alkaa ahdistaa, jos joku tulee iholle. Mistähän tämäkin voi johtua?
Aika paljon treenasimme myös juoksuttamista. Olipa erilaista mennä isomman koiran kanssa, jonka kanssa sai oikeasti juosta! Alun poukkoilun ja säntäilyn jälkeen löysimme muutaman kerran tosi kivan rytmin! Romu ravaa kivasti eikä nosta laukalle, toisin kuin Jekku.
Sanoisin siis, että liikkumisen saanee treenattua kuntoon suhteellisen helposti. Paikoillaan seisominen vaatii hurjasti treeniä. Samaten treeniä, tai lähinnä vahvistusta, kaipaa se, että vieras ihminen kopeloi Romua. Mutta emmeköhän me nyt kesällä jo näyttelyihin pääse, uskaltaisin sanoa näin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti