Lokakuu vilahti ohi, vaikka tuntuikin kestävän ikuisuuden. Nyt on kekrin aika, tai nykyisinhän puhutaan pyhäinpäivästä. Vaikka innostuinkin selvittelemään kekrin alkuperää (se on alkuaan tarkoittanut viimeiseksi jäämistä tai jonkin päättymistä, Mikael Agricolan mukaan se taas on ollut erään jumalolennon nimi), ei se ollut se, mistä olin tulossa kirjoittamaan. Vaan mistä sitten?
Viimeksi kirjoitin kisoistamme. Sen jälkeen ei kyllä mitään kummaa ole tapahtunut, paitsi treenejä. Niissäkin toki on kummuutta (voiko noin edes sanoa?) kerrakseen. Viimeksi kouluttajamme Olavi oli pois, joten meillä oli sijaiskoutsi. Hän teki meille mielestäni todella kivan radan, jota ihan ääneen ihastelin: "Voi, tulipa kivan simppeli rata!". Hehhhe. Arvaatteko jo? No, ihan kivasti pääsimme esteelle kolme. Sitten Jekku alkoi jekkuilla oikein urakalla, ihan melkein suutuin sille. Kun tuosta ongelmakohdasta pääsimme, oli radalla kivoja ja vauhdikkaitakin osuuksia, joilla koin onnistumista. Silti tuntuu, että nyt ei ole pää ihan mukana tässä touhussa. Ensi viikolla olisi jo seuraavat kisat, mutta itse olen menossa niihin töihin. Niinpä kisaamme seuraavaksi TSAUlla ja sitten vielä joulukuussa kotikisoissa. Ehdimme siis vähän treenailla ja kasata pakkaa siihen mennessä.
Jalon kanssa olemme treenailleet rallytokoa. Se on sitten kivaa! Jalo tykkää, niin kuin minäkin. Tuntuu niin kivalta, kun voin ottaa Jalon irti hihnasta, eikä se lähde minnekään hassuttelemaan, vaan jää tekemään juttuja minun kanssani. Odotteluaika on ehkä vähän haastavaa, kun välillä Jalo meinaa hyökiä toisten perään. Mutta ahkeralla namituksella ja kontaktin pyytämisellä sekin hoituu. Yhä vakavammin mietin, koskakohan kehtaisin yrittää mennä kisoihin sen kanssa...
Olemme myös Jalon kanssa aloittaneet treenit suorittaaksemme Kiva koirakansalainen -testin. Tähän aiheeseen palaan tarkemmin myöhemmin. Nyt hyvää kekriä kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti