Möllirataa

Tänään alkoi Tuulia ja Timo Liuhdon mölliratakurssi Kelpokoiralla. Tänään kouluttajana toimi Tuulia. Mietin nyt vakavasti, mikä ihme ja kumma sai minut eilen ilmoittautumaan niihin agilitykisoihin. Jos olisin jättänyt ilmoittautumisen tähän päivään, olisi se tuon treenin perusteella jäänyt tekemättä. Että minä olin jäässä! Sekä konkreettisesti toki, mutta myös kuvainnollisesti.

Ihan aluksi äkkiarvaamatta Tuulia sanoi minulle, että näytäpä, miten pakkovalssi tehdään. Enkä sitten ihan just heti saanut mitenkään päin mieleeni, että kuinkas se pakkovalssi menikään. Toinen kurssilainen (noin yläkouluikäinen, kolmosluokassa kisaava tyttö) sitten näppäränä näytti. Kyllä se sitten minullekin alkoi palautua hiljalleen mieleen.

Radalla oli siis teeman mukaisesti hurjasti pakkovalssi-valsseja, pakkovalsseja, valsseja ja takaakiertoja, niin ja jaakotuksia. Ne takaakierrot ja tavalliset valssit kyllä klaaraan, mutta noista yhdistelmistä ei tule mitään. Minä jouduin tuleen ensimmäisenä. Kosahti sitten heti toisen esteen jälkeen, kun minä hukkasin suuntani. Miten, miten, miten se voi olla niin vaikeaa välillä?!

Tuuliaa huvitti hurjasti minun pyörimiseni kentällä. Hän totesi, että kyllä koira tekee, kunhan kartturi pysyisi selvillä suunnista. Jep. Jekku tuli ja meni juuri sinne, minne minä ohjasin tai olin ohjaamatta. Nyt ei kyllä koirassa ole yhtään vikaa, vaan kaikki on kiinni minusta.

Ahdistaa. Mikä vika minussa on? Miksi en kehity? Miksi en vaan hahmota, miten päin minun pitäisi milloinkin kääntyä? Minä en vaan hahmota rataa, en mitenkään. Enkä tunnu sitä oppivankaan. Nyt on taas sellainen olo, että tekisi mieli heittää hanskat naulaan ja jäädä vain vaikka rally-tokon ja tokon pariin. Mutta kun sitten toisaalta tämä olisi niin hurjan kivaa...

Voikohan sen kisailmoittautumisen vielä perua..?

No okei, okei, en minä mitään peru. Nyt mennään kun meinattiin. Nyt pitäisi vain opetella ottamaan rennosti (hah, miten?!) ja vain menemään ja tekemään ja pitämään hauskaa. Minä otan itse nämä vähän liian vakavasti ja pelkään jostain syystä mokaamista yli kaiken. Vaikka muilla elämän aloilla olen täysin huithapeli, näissä koirajutuissa sitten koen, että pitäisi tulla onnistumisia, eikä mikään sinne päin riitä. Huoh.