Tätäkin postausta olen pyöritellyt mielessäni jo jonkun tovin. Katsotaan, saanko jotain järkevää ihan tännekin näkyviin. Olen nimittäin miettinyt koirien kouluttamista ja oppimista. Siis ihan myös itseäni oppijana näissä koiratouhuissa.
Sen voin suoraan sanoa, että olen itse melkoisen laiska treenaaja. Nykyään teen kyllä joka päivä jotain pientä kotona koirien kanssa, mutta harvemmin jaksan esimerkiksi lähteä Jekun kanssa agilityhallille noin muuten vain. Jalonkin kanssa voisi (ja ennen kaikkea pitäisi!) treenata enemmän, ihan kaikkea. Joka tapauksessa treenimme painottuvat lähinnä ohjattuihin treenikertoihin: Jekulla perjantaisin Olavin opissa ja Jalolla puolestaan maanantaisin Paulalla.
Avaintekijäksi oppimisessamme nostaisin päällimmäiseksi yhden tekijän: molemmat ryhmät ovat edistyneempiä kuin oma tasomme on. Kun siirryimme Jekun kanssa Olavin ryhmään, tiesin, että kyseessä on kisaavien ryhmä, vaikka itse olimme täysin möllejä. Olimme toki jo treenanneet tovin, mutta varsinainen edistyminen tapahtui vuosi sitten syksyllä puolessa vuodessa niin, että tammikuussa pääsimme aloittamaan kisaamisen. Jalon kanssa aloitin rally-tokon syksyllä (oho, oikeasti se oli vasta syksyllä!) ja kisaamisen aloitimme nyt, vajaan vuoden treenien jälkeen. Vähän oli ehkä sellainen soitellen sotaan -olo, kun kisoihin menimme, mutta hyvinhän meidän kävi. Ja kas, myös tuo rally-tokoryhmä on edistyneempi. Toki se lähtökohtaisesti on kaikille avoin ja jokainen koirakko tekee tasonsa mukaan. Mutta yhtä kaikki: molemmissa ryhmissä olemme joutuneet ylittämään itsemme ja pinnistelemään siellä mukavuusalueen äärirajoilla. Aina ei ole ollut helppoa eikä edes kivaa, se myönnettäköön. Kaikesta on kuitenkin aina selvitty, kunnialla tai sitten vähän vähemmän kunnialla. Kun aloitin Jekun kanssa kisaamisen, ykkösluokan kisaradat tuntuivat ihan hallittavilta, eivätkä nuo rally-tokon alokasluokan radat niin kovin vaikeita taida olla, kun alla on tehtynä myös mestaruusluokan liikkeitä.
Oivallukseni oppimisessa siis on, että pitää rohkeasti mennä tulta päin ja ylittää omien mukavuusalueidensa rajat. Treeneissä se on varsin turvallista, eikä siellä mokailuja lasketa tai myöhemmin muistella.
Jokainen on toki oppijana yksilöllinen, mutta tämä sopii meille. Meillä ei edistystä tapahtuisi, jos vain junnaisimme tuttuja ja turvallisia alempien tasojen liikkeitä. Kotitreeneissä menemme yhä siellä mukavuusalueella, mutta sitä varten on treenit, että pääsee ylittämään itsensä ja omat rajansa. Vaikka asianosaiset eivät tätä lukisikaan: kaunis kiitos ihanille koutseille, jotka laittavat meidät ylittämään omat rajamme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti