Treenaamisesta

Olen tässä kesälomaa ja treenitaukoa viettäessäni miettinyt kyllä kovasti kaikkea treenaamiseen liittyvää. Kuten vaikka sitä, että miten olen päässyt Jekun kanssa sisälle kahteen eri harrastukseen (tai kolmeen, jos näyttelytkin lasketaan), Jalon kanssa en yhteenkään. Sillä Jalostahan minä nimenomaan harrastuskoiraa halusin. Mikä mättää?

Jekun kanssa kaikki lähti siitä, kun menin ensimmäistä kertaa Turun seudun kääpiökoirayhdistyksen arkitottelevaisuustreeneihin ja tutustuimme siellä Paavo-schipperkeen. Aloimme käydä tuolla arkitottiksessa yhdessä, sitten siirryimme agilityn pariin ja lopulta jatkoimme agilitya ATT:lla. Paavo ei jatkanut enää alkeisjatkokurssilta eteenpäin, mutta me pääsimme pienryhmään. Aluksi olin vain innoissani, lopulta aloin jo odottaa treeniryhmältä jotain enemmän. Kaikkien sattumusten kautta päädyin nykyiseen ryhmään ja palikat alkoivat kolisten asettua kohdilleen. On kivaa mennä treeneihin, kun on mahtava porukka, jonka kanssa treenata! Heidän kanssaan voi jutella, niin itse harrastuksesta kuin kaikesta muustakin ja heittää läppää. Ilmapiiri on hyvä ja salliva ja huumorintajumme osuvat yksiin.

Rallytokoa minun piti Jekun kanssa harrastaa vain viime kevät, kun ostin siis tutultani ne kevään loput kerrat Paula Speerille. Ja kuinkas sitten kävikään? Huomasin ilmoittautuneeni myös koko syksyksi rallytokoon! En minä muuten, mutta kun ryhmässä olleet ja tutuiksi tulleet ihmiset innostivat ja kannustivat, että hae nyt ihmeessä samaan ryhmään. Olemme jopa puhuneet mahdollisesti yhteisistä kisareissuista jossain vaiheessa.

Jep. Ryhmä se on, joka ratkaisee. En osaa enkä halua treenata yksin. Varsinkin Jalon kanssa ja uusien lajien kohdalla (toko ja jälki) tuntuu, että olisi sitäkin tärkeämpää, että olisi jonkun porukan tuki takana. No miksi sitten valitan enkä toimi? Kyllähän minä kovasti olin meinannut mennä TKK:n treeneihin. Mutta enpä ole saanut mentyä. Miksi? No kun en tunne sieltä ketään. On jotenkin tavattoman suuri kynnys yhtäkkiä vain pompsahtaa paikalle. Mitä jos emme ole tarpeeksi edistyneitä ja meille nauretaan ja meitä ylenkatsotaan? En tiedä, miksi noin kävisi, mutta sitä minä jotenkin pelkään. Että siksi on tuo treenaaminen Jalon kanssa jäänyt vähän vähemmälle. Voi, kun nyt saisin itseäni niskasta kiinni ja raahautuisin edes kokeilemaan. Vasta sittenhän minä todella tietäisin, miten meidän käy.