Jälkipyykki

Viime viikonloppuna, tai oikeastaan perjantaista lauantaihin, olin Jalon kanssa Tammelassa mudiyhdistyksen pk-leirillä. En koe olevani varsinainen leiri-ihminen, mutta kaikkeahan pitää kokeilla. Oli kyllä hyvä, että tuli mentyä!

Ilmoittautuessa sai valita, haluaako jälkeen vai hakuun. Minä ilmoittauduin "tietysti" jälkeen, koska en ole koskaan oikeastaan vilkaissutkaan hakua päin. Se on varmasti kivaa, mutta ei vain tunnu meille sopivalta jutulta. Jälki tuntuu tavallaan "yksinkertaisemmalta", sellaiselta, että sitä voi pienen alkuharjoittelun jälkeen tehdä itsekseenkin. (Hahhahhaa, niin kuin minä nyt juuri yksikseni mitään saisin treenattua...) Jälkikouluttajana oli kerrassaan loistava Tiina Juselius.

Kahden päivän aikana teimme Jalon kanssa kaksi jälkeä. Suurin osa ajasta meni siis vain odotteluun ja muiden seuraamiseen. Toisaalta siinäkin oppi huikesti, kun näki, mitä ja miten muut tekevät ja mitä neuvoja he saivat. Vielä kun muistasi  kaiken sen, mitä parissa päivässä kuuli!

Ekana päivänä Jalo ei ollut oikein messissä. Se joutui olemaan ensimmäistä kertaa häkissä, vieläpä suursnautseritytön naapurina. Se oli ehkä hieman tolaltaan, kun otin sen häkistä pois. Olisi varmaan pitänyt poistaa se sieltä jo aiemmin. Se kyllä ampaisi jäljelle ja eteni määränpäähän, mutta ei kyllä varsinaisesti tehnyt töitä matkan varrella.

Toisena päivänä Jalon kanssa aloitettiin namiruudulla: talloin noin metri x metri -kokoisen alueen, jolle kylvin nameja ihan huolella. Tarkoitus siis oli, että Jalo tajuaisi, että pysymällä ruudun sisällä ja jäljellä, se saa namia. Samalla kun Jalo söi, hoin "jälki, hieno jälki, taitava jälki" -mantraa. Ruudusta poistuimme hetkeksi ennen kuin suuntasimme varsinaiselle jäljelle. Jalo oli taas vähän levoton ja vinkui. Kouluttaja käski minun odottaa tyynesti ja olla kiinnittämättä Jaloon mitään huomiota. Eli niin kauan kun koira on levoton, se ei pääse jäljelle (eikä tästä lähtien tekemään mitään muutakaan). Vasta rauhoittumisen kautta pääsee liikkeelle. Kun Jalo oli sitten rauhoittunut, lähdimme jäljelle. Ja vitsit, miten Jalo teki nyt hienosti! Se eteni rauhallisesti jälkeä nuuskien. Taas kehuimme sitä, kun sen nenä koski maata ja se otti namin suuhunsa. Jäi todella hyvä fiilis tästä toisen päivän jäljestä!

Makupaloina minulla oli keitettyä broilerin sydäntä, mutta se ei oikein maistunut. Jalo on muuten tullut yhä nirsommaksi ja nirsommaksi kaiken suhteen. Enemmän sitä motivoi kaikkeen tekemiseen lelu, mutta se nyt taas ei jäljellä käy päinsä. Pitäisi siis löytää joku uusi superherkku, että Jalo jaksaisi jäljestää. Ehdotuksia?

Kouluttaja myös kehotti, että aika pian pitäisi alkaa jo työstää esineiden ilmaisua. Tämäkin juttu on ollut ihan vieras minulle tähän asti, että miten sitäkin sitten opettaisi. Nyt sain läksyksi, että tästä lähtien Jalon ruoka jaettuna osiin eri kuppeihin ja kansi päälle. Kun Jalo käy maahan, kansi pois, kehu ja ruoka eteen. Aloitimme tämän tiistaina illalla. Silloin Jalolle piti vähän vihjata, että maahan pitäisi mennä. Eilen illalla sujui jo paremmin ja tänään aamulla se kävi heti maate, kun istuin kupin kanssa sen eteen! Jee! Mahtavaa huomata, että oppimista tapahtuu ja vielä näinkin nopeasti! Tästä sitten hiljalleen pitäisi pienentää purkkeja ja varmaan siirtää toimintoa ulos ja varsinaisiin esineisiin. Nyt on taas sellainen tunne, että on ihan tyhjän päällä, kun ei ole ketään vieressä neuvomassa. Jospa nyt yrittäisimme päästä paremmin TKK:n treeneihin. Olisi kuitenkin kiva, että olisi jonkinlaista tukea sille mitä tekee.

Lopuksi kuvasatoa leiriltä. Kuvista kiitos Katri Kulkille!

Joko mennään?

Mennäänkö jo?

Kouluttaja pidätteli useaan otteeseen minua etenemästä liian nopeasti.

Epätoivoinen ilme, en tiedä miksi. Keskustelu ja palaute oli kuitenkin hyvää.