Olen tämän reilun parin vuoden schipperkeleellisen elämän aikana havainnut, että schipperke ei ole mitenkään erityisen miellyttämisenhaluinen koira. Se sopii minulle kyllä hyvin. Ehkä yksi syy rotuvalintaan oli juuri luonteen haastavuus. Silti olen välillä hämmentynyt siitä, miten itsenäinen ja itsepäinen tuo pieni musta koira voikaan olla.
Nyt löytyi ensimmäinen poikkeus. Eilen rakkaat ystäväni, M ja O olivat täällä viettämässä iltaa, juomassa glögiä sekä viiniä, jonka saimme yhteislahjaksi valmistuttuamme humanististen tieteiden kandidaateiksi vuonna 2010. Erinäisten syiden ja seurauksien vuoksi ehdimme korkata pullon jo nyt. No, joka tapauksessa, ystäväni olivat meillä. M pitää koirista kovasti ja sanoikin, että koirakuume nosti taas päätään. O sen sijaan ei koirista juuri välitä. Häntä ei haittaa hengailla samassa tilassa koiran kanssa, mutta hän ei myöskään intoile koiran perään (toisin kuin minä tekisin vieraankin koiran kanssa). Ja mitä tekee Jekku? Jekkuhan vikitteli ihan koko illan O:ta. Kyltymättä. M yritti välillä saada Jekkua leikkiin kanssaan, jolloin Jekku saattoi hetken pehmolelua retuuttaa, mutta äkkiä se palasi taas O:n jalkoihin.
En ole ikinä nähnyt Jekkua sellaisena. Ikinä sillä ei ole ollut mitään miellyttämisentarvetta kenenkään suhteen, paitsi nyt. Se teki kaikki mahdolliset kikat saadakseen O:n huomion. Se jopa hyppäsi O:n syliin, tai tuolille O:n selän taakse. Miten voi olla mahdollista, että koira jotenkin aistii, jos joku ei ole niin kiinnostunut siitä? Eikö tuo ole melko kissamaista käytöstä? Toisaalta, jossain on todettu, että schipperke - tuo koiramaailman kissa. Taitaa pitää paikkansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti