Edistysaskeleita

Olimme tänään toista ja viimeistä kertaa näyttelykoulutuksessa. Viime maanantai jäi oman laiskuuteni takia väliin, ja niin uhkasi käydä myös tällä kerralla. Viime hetkellä sain itseäni niskasta kiinni ja lähdimme kohti Kupittaan puistoa. Nyt koulutus oli jotenkin todella onnistunut. Jekku on ottanut edistysaskeleita, ja minä olen kovin tyytyväinen. Saimme myös hyviä käytännön vinkkejä ja opastusta.

Jekku ottaa minuun kontaktia, jota tosin pidän ihan hyvänä asiana, mutta näyttelyissä sen ei pitäisi, vaan pitäisi kävellä katsoen suoraan eteenpäin. Itse olen vähän epävarma, että miten se Jekku siinä kulkee, joten katson sitä ja se katsoo minua. Nyt harjoittelimme niin, että kävelin katse tiukasti eteenpäin suunnattuna ja vaan toivoin ja luotin, että Jekku tulee perässä. Tulihan se. Kouluttaja neuvoi, että kaupungilla kävellessä voi ottaa treeniä näyteikkunoista katsoen. Mahdamme olla näky, kun lähdemme kohti toria näyttelykävelyä kävellen.

Aiemmin olen manaillut, kun Jekku ei pysy paikoillaan seisomassa. Nyt olen pysäyttänyt sen liikkeestä sanomalla "seis!". Ja sehän pysähtyy ja seisoo hievahtamatta paikoillaan! Vau! En tiedä, mistä tuo nyt tuli, mutta pääasia, että nyt toimii.

Sitä minä vähän ihmettelen, että Jekku on alkanut arastella ihmisiä ja rähistä toisille koirille. Harmillista ja kurjaa. Mitään ikävää ei ole tapahtunut, mutta onko tuo sitten joku aikuistumisen merkki? Vai mitä se on? Tuolla koulutuksessa se kovasti arasteli, kun ohjaajat kävivät vuorotellen sitä taputtelemassa. Ohjaaja vakuutti, ettei Jekku vaikuta pelokkaalta eikä stressaantuneelta. Hyvä niin, mutta mitä tuo sitten on? Täytynee alkaa pyytää kaikkia mahdollisia ihmisiä taputtelemaan Jekkua.

Lähdin tuonne koulutukseen vähän ex tempore. Nappasin vain makupaloja taskuuni ja näyttelyhihnan mukaan ja lähdin. Siinä matkalla sitten tajusin unohtaneeni vesipullon. Kyllä Jekku selviytyi, kun paluumatkalla pysähtyi juomaan vesilätäköstä, raukka.