Jalon kanssa on nyt tullut parina viikkona onnistumisen elämyksiä rally-tokossa. En oikeastaan edes muista, mitä viikko sitten tapahtui. Ei kai mitään ihmeempiä, mutta treeneistä jäi ihan hyvä fiilis, varsinkin verrattuna silloiseen olotilaan agilityn suhteen. Tämän viikon maanantaina kuitenkin Jalo niin sanotusti räjäytti pankin, ainakin tässä minun pienessä mittakaavassani.
Päivällä minua väsytti viikonlopun jäljiltä, enkä olisi ihan välttämättä jaksanut lähteä treeneihin ensinkään. Se hyvä noissa myöhäisissä treeneissä on, että ehtii kuitenkin alkuillasta levätä hetken. Niinpä levättyäni lähdin kuuliaisesti treenaamaan. Kouluttajana toimi tällä kerralla Hanna, jolla oli mukanaan oma 11-vuotias mummokoiransa. Jalo taisi vähän ihastua tuohon mummoon treenihallin pihalla. Meitä ei ollut treenaamassa kuin neljä koirakkoa. Noista kahdella koiralla oli jotain kärhämää keskenään, ja ne vähän hallissa sitten huutelivat rumia toisilleen jo rataan tutustumisen aikana. Jalo ei tällä kerralla sotkeutunut soppaan, vaan istui paikoillaan, vaikkakin näyttäen vähän vaivaantuneelta. Kehuin sitä jo siitä, että se ei lähtenyt rähinään mukaan. Lisäksi se istui aloillaan, vaikka sellainen villakoirapoika kuljeskeli Jalon ohi aika läheltäkin. Jostain syystä tuo villakoirauros ei ole oikeastaan kertaakaan aiheuttanut Jalossa suurempia reaktioita, mikä on tietysti hieno juttu!
Ekalla kerralla rata meni jo ihan kivasti, mitä nyt en taas humanistina osannut peruuttaessa laskea kolmeen, mutta ei kai tuo nyt suuri vika ihmisessä ole... Radalla oli sekä pujottelu että spiraali, ja niiden tötsissä houkuttimena palloja ja leluja. Niistä ja taustalla olevista koirista huolimatta Jalo suoritti rataa oikein kivasti kahdella kierroksella. Itse sain pitkästä aikaa noottia siitä, että remmi kiristyy. Tuohon ei ole hetkeen kiinnitetty huomiota, enkä minäkään sitä ole tiedostanut. Hanna kysyi, mitä tapahtuisi, jos päästäisin Jalon irti. No, pelkään, että se lähtisi rallattelemaan ja aukomaan päätään muille. Tuskin se ketään vahingoittaisi, mutta en halua aiheuttaa itselleni ylimääräisiä sydämentykytyksiä.
Hanna sitten vähän haastoi minua. Hän järjesti yhden koirakon hallissa olevaan keittiötilaan piiloon ja kaksi muuta verkkoaidan taakse. Itse hän jäi mummokoiran kanssa keskelle rataa. Niin, siis sitten piti lähteä suorittamaan rataa niin, että Jalo oli irti! Apua! Olisiko Jalo pari kertaa vilkaissut Hannan koiraa, siis vilkaisi, mutta kun hieman kannustin Jaloa, se käänsi huomionsa heti minuun. Hanna myös laittoi koiransa haukkumaan siinä radalla mennessämme, eikä se aiheuttanut mitään ongelmia. Että hitto vie! Me suoritimme radan niin, että Jalo oli irti hihnasta! Eikä se ihan oikeasti meinannut edes lähteä hanskasta! Olin niin iloinen ja ylpeä, ettei mitään rajaa! En tiedä, osasinko edes osoittaa tarpeeksi vuolaasti kehuja Jalolle tuosta hyvästä. Kiitos mahtavista treeneistä! Tästä on totta vie hyvä jatkaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti