Viime viikko oli treenien suhteen hiljainen: maanantaina en päässyt rally-tokoon, kun olin teatterissa (Linnateatterin Tell me on a Sunday , käykää katsomassa!); perjantaina en päässyt agilityyn, kun olin luennolla (en linkitä tähän nyt mitään). Tällä viikolla aloitimme tänään Jalon kanssa, ja perjantaina olisi tarkoitus aksata Jekun kanssa.
Rally-tokossa vetäjänä oli taas Hanna, joten tiedossa oli haastetta meille. Eikä se ole ensinkään huono homma! Vähän kyllä itsekseni henkäisin, kun näin, että radalla on hyppy. Siitäkös Jalo innostuu ja riehaantuu, kun muut hyppäävät! Voi ei! Houkutuskin oli haastellinen, enkä myöskään tiennyt, mihin minun kannattaisi odotellessamme sijoittua. Noin ratana tehtävä oli helpohko.
Ekan radan vedimme hihnassa, mutta Hanna sanoi heti, että sitten kokeillaan taas hihnatta. Tämä selvä. Meitä oli paikalla vain kolme koirakkoa. Toisen Hanna sijoitti keittiöön, toisen sisääntulovälikköön. Vähän kädet täristen irrotin remmin. Olin ihan ymmälläni: Jalo ei riehaantunut edes hypystä! Se harppasi sen yli ja otti heti kontaktin takaisin, että minne jatketaan. No, jatkoimme houkutukselle, mikä ei varsinaisesti Jaloa houkutellut. Ainoa kohta, mikä todella epäonnistui, oli viimeinen kyltti: istu - täyskäännös vasemmalle - istu. Siinä käännös jotenkin valahti, mutta se oli pientä. Suurin onnistuminen oli, että Jalo teki radan kanssani vilkuilemattakaan muihin! Radan jälkeen Hanna kysyikin ihan relevantisti, että mihin minä olen ajatellut Jalon lähtevän. No rallattelemaan ja huutelemaan muille! Mutta tekisikö se kenellekään mitään? No, ehkä ei, ainakaan toivottavasti. Nyt muut kannustivat minua, että ei Jalo edes vaikuttanut siltä, että se olisi muita huomioinut, kun se keskittyi minun kanssani tekemiseen. Ja niinhän se oli. Olen kyllä iloinen tuosta porukasta ja saamastani kannustuksesta!
Eikä tuossa vielä kaikki! Säästin luonnollisesti huipennuksen loppuun! Teimme kolmannen kierroksen radan niin, että molemmat muut koirakot olivat hallin puolella. Ei ongelmia. Sitten tuli varsinainen haaste: ota Jalo irti hihnasta ja lähde seuruuttamaan sitä. No minäpä lähdin. Hanna kulki vierellämme, takanamme ja joka puolella, välillä houkutusruudusta otettua lelua vingutellen. Siihen leluun Jalo vähän reagoi, mutta ei lähtenyt viereltäni mihinkään. Korvien asennosta näki, että jokin ehkä häiritsi, mutta silti se pystyi jatkamaan. Huipennuksien huipennus tuli, kun Hanna nappasi reunalla odottaneen villakoiran itselleen ja lähti kulkemaan sen kanssa ensin hieman kauempana ja sitten lähempänä ja lähempänä. Oikeastaan tuohon häiriöön Jalo ei reagoinut ollenkaan. Se vaan seurasi minua, kun käskin niin. En edes osaa sanoin kuvata, miten mahtava fiilis tästä jäi! Jalo kertakaikkiaan ylitti itsensä! Kaiken lisäksi tässä tuli taas huomattua se, että jos ei ylitä itseään ja omia rajojaan, ei kyllä mitään saavutakaan. Taas tänään tämä harrastaminen tuntui ihan parhaalta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti