Jekku pääsi eilen pitkästä pitkästä aikaa agilitytreeneihin. Voi sitä pienen koiran riemua! Se oli ihan innoissaan jo kun auto kaarsi hallin pihalle. Tehtiin lämmittelylenkki ja Jekku suorastaan rynni sisälle halliin. Siellä oli paljon uusia ja kiinnostavia hajuja, jotka melkein meinasivat viedä Jekun mennessään. Vähän jännitti, mitä tuleman pitää. Itse en vielä voi juosta hetkeen, mutta Tania ystävällisesti lupautui viemään Jekkua. Oli oikeastaan ihan kiva katsella sivusta, että miten Jekku suoritutuu radasta pitkän tauon jälkeen. Ja hyvinhän tuo suoriutui, kun oli kartturi, joka osasi viedä! Kepit ja keinukin menivät ilman haparointeja. Oi vau. Melkein tekisi mieli jättää Jekku tyystin toisten ohjattavaksi, mutta sittenhän en itse kehittyisi. Ehkä tammikuussa voin itse alkaa ohjata sitä. Kävelin kyllä radan läpi ihan vain vähän palautellakseni ohjauskuvioita mieleen.
Jekku oli kyllä oikein elementissään. Se moikkasi kaikkia kanssatreenaajia iloisesti ja oli heti kerjäämässä nakkia ja juustoa. Omat namit kun olivat ankeita eläinkaupan valmisnameja. Kyllähän nekin toki maistuvat, jos ei muuta ole, mutta ainahan toisten herkut parempia ovat.
Olemme nyt viikonlopun Miehen äidin talossa, kun hän on muualla. Koirilla on siis kiva täällä juoksennella. Koirat nukkuivat aluksi kanssamme yläkerrassa, mutta aamulla päästin pojat ulos ja menin vielä itse hetkeksi torkkumaan. Suljin yläkerran portin, jotta molemmat jäisivät alas (tai siis Jalohan ei omaehtoisesti noita rappuja kulje, eli se piti kantaa mennen tullen). Kun sitten lopulta Miehen kanssa nousimme, hän laittoi kahvia tulemaan ja minä ruokin koirat. Jekku ahmaisi oman ruokansa heti ja yritti sitten hyökiä Jalon kupille. Samaan aikaan olohuoneesta kuului Miehen ihmettelyä, että mitä papereita lattialla oikein on. Noh, kävi siinä sitten ilmi, että Jekku oli jostain löytänyt pienen rasian suklaakonvehteja, jotka se luonnollisesti oli syönyt. (Tai no, emmehän olleet näkemässä, mutta kyllä näissä tapauksissa katseet kääntyvät aina Jekkuun.) Papereita noukkiessamme minä huomasin sohvan vierustalla oksennusläikän, tai paremminkin lammikon. Onneksi Jekku oli siis oksentanut sen, mitä oli syönytkin. Mies tosin totesi, että raja se on Jekullakin: yksi konvehti oli jäänyt!
Minun piti tietysti jakaa tämä kokemus Luupäiden facebooksivulla. Totesin, että on tuossa kyllä yksi ahmattien koiraperhe: Jekun äiti Iita on ollut tiputuksessa suklaaövereiden takia ja Jekun siskoa Staraa on elvytetty, kun se oli meinannut tukehtua lihapullaan. Nyt en kyllä enää voi kuin nauraa asialle. Iltaruoasta Jekku saa lähinnä haaveilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti