Ajattelin palata vuoden takaisin tunnelmiin nyt, kun Jekku on ollut meillä tasan vuoden! Tai no, ei kai ihan päivälleen, mutta vastaavana maanantaina viime vuonna se tuli kotiin.
Oli ensimmäisen kesälomani ensimmäinen päivä. (Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin se oli kesätyöttömyys, mutta eipä nyt takerruta sivuseikkoihin.) Odotin aamusta asti iltaa ja aikaa kuluttaakseni lähdin kaupungille. Torilla törmäsin yläasteaikaisen ystäväni siskoon, jonka kanssa vaihdoin kuulumisia. Ihan täpinöissäni kerroin, että meille on tulossa koira. Hän kysyi rotua ja minä kerroin ja kuvailin, miltä schipperke näyttää. Sitten käänsin katseeni ja totesin: "Niin, se on tuollainen!". Kauempana torilla nimittäin tepasteli pieni laivakoira, jota minun piti oitis mennä tervehtimään. Osoittautuipa vieläpä, että kyseessä oli niin ikään Anitan kasvatti, Nemo. Edelleen innoissani ja malttamattomana suuntasin lopulta kotiin.
Iltapäivällä Anitalta tuli viesti, että hän on kotona, joten voisin lähteä Jekkua hakemaan. Mies oli töissä, joten äitini tuli kanssani. Näistä vaiheista kerroinkin jo tarkemmin vuosi sitten.
Vuoteen Jekun kanssa on mahtunut valtavasti iloa, surua ei onneksi niinkään. Ehkä välillä vähän harmaita hiuksia ja kireitä hermoja. Eräänä aamuna juuri mietin, että vaikka käytämme Jekkua ulkona nykyäänkin neljästi päivässä, ei se ulos lähteminen koskaan harmita. En muista, että kertaakaan olisi pitänyt kamalalla työllä ja tuskalla lähteä sitä ulkoiluttamaan. Ja vaikka välillä ehkä on väsyttänytkin, on se väsymys haihtunut, kun on päässyt liikkeelle. Hetkeäkään en ole katunut, en koiraa, enkä varsinkaan laivakoiraa. Vielä jonakin päivänä haluan Jekulle kaverin, samaa rotua tietysti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti