Voihan peura!

Sain rallykouluttajaltamme Hannalta peuraa. Siis pussillisen keitettyjä peuran sisäelimiä. Treeninameiksi niitä ajattelin. Laitoin ne pakastimeen ja otin sitten viikko sitten sunnuntaina sulamaan, jotta saisin maanantain treeneihin ihan ekstrahyvät namit (yleensähän nuo saavat treeneissä Frolicia...). Kävi kuitenkin niin, että treenit oli peruttu. Jotta ei olisi mennyt hyvä peura hukkaan, laitoin sitten maanantai-iltana ja tiistaiaamuna vähän lihaa kuivaruoan joukkoon. Ja sanotaanko nyt vaikka näin, että eipä tarvitse enää peuraa syötellä. Tai no Jekulle nyt voisi varmaan antaa vaikka pieniä kiviä. Onni oli myös, että laitoin lihaa vain vähän ruoan joukkoon. En halua edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos olisin treeneissä namittanut ihan huolella.

Jalon vatsa nimittäin oli neljä päivää sekaisin. Muistan ja muistin kyllä, että keväällä Jalo ripuloi viikon, kun olin antanut sille lihaisan peuran luun. Nyt kuitenkin määrä oli aika paljon vähäisempi, mutta sisäelimet toki ovat aika tiukkaa tavaraa. Olen minä aiemmin antanut niin keitettyä maksaa, munuaista, kieltä kuin sydäntäkin, mutta ilmeisesti nauta on kuitenkin miedompaa.

Hankin heti ensimmäisenä ripulointipäivänä Canikuria mutta en tohtinut heti antaa maksimiannosta. En oikeastaan tiedä, että miksi en... Olisi pitänyt. Oikeastaan ensimmäinen tabletti meni Jekulle... Huoh. Jalolle sitä tarjosin, mutta ei kelvannut. Niinpä Jekku tuli takavasemmalta ja näytti, että kas näin se menee! Sitten kelpasi Jalollekin.

Onneksi Jalon vointi helpotti tosiaan muutamassa päivässä. Opinpahan nyt, että ei enää peuraa! Tulipahan ainakin lattiat pestyä...

Luontohetki ruudun takaa

Kuten viimeksi mainitsin, jonossa olisi postauksia vaikka kuinka. Ne saavat nyt odottaa, sillä on ihan pakko kertoa tännekin luontokokemus viime viikolta.

Tontillamme pyörii jonkin verran oravia (joista osa on valitettavasti kuollut pudottuaan ränneihin, mutta se on eri tarina se), joita on mukava seurata ikkunasta. Kerran ihmettelin, minkä sätkyn Jalo sai, kun se ryntäsi olohuoneen ikkunaan. Sätky sai heti selityksen, kun näin oravan hännän vilahtavan ikkunalaudalla! Kurre oli ilmeisesti kiipeillyt villiviiniä pitkin ja jatkoikin siitä sitten jonnekin saatuaan häädöt Jalolta.

Viime viikolla vietin syyslomaa ja ansaitusti (?) makoilin sohvalla. Koirat makoilivat siinä lähelläni. Itse havahduin rapinaan ja huomasin oravan taas kipittävän ikkunalautaa pitkin ja jopa pysähtyvän katsomaan ikkunasta sisään. Kumpikaan koirista ei tähän havahtunut, joten totesinkin ääneen, että hiton puusilmät. Jalohan tästä havahtui ja nousi katselemaan ikkunasta. Eikä aikaakaan, kun orava ilmestyi taas! Se kipitteli muina kurreina ikkunalautaa pitkin ja jäi taas katsomaan sisälle. Silloin Jalo huomasi sen muttei oletuksistani huolimatta alkanutkaan ärjyä sille. Niinpä katsoivat he toisiansa: Jalo alaspäin pientä oravaa häntäänsä heiluttaen ja mielenkiinnolla, orava pienet käpälät kiinni ikkunassa ja Jaloa ylöspäin katsoen. Molemmat olivat selkeästi kovin kiinnostuineita toisistaan. Kurre siirtyi vielä viereiseen ikkunaan, Jalo perässään. Oi, jospa tämän hetken olisi saanut taltioitua! Toisaalta jos olisin siinä hetkessä alkanut kaivella kännykkää ja siitä kameraa päälle, olisi hetki ollut jo kauan sitten ohi. Eli ehkä on parempi vain muistaa, millaisia luontohetkiä voi todistaa ihan ikkunaruudun takaa.

Rally-tokokisa Tsaulla 13.10.

Taas tyypillinen blogipostauksen aloitus nykyään: voi taivas, että taas on vierähtänyt aikaa sitten viime kirjoituksen. Tovin tuon saarireissun jälkeen minulla alkoivat työt, minkä jälkeen arki on ollut hektistä, ja olen ollut todella väsynyt, joten en ole jaksanut kirjoittaa. Paljon olisi kyllä juttuja mielessä ja jemmassa. Tosin en tiedä, kehtaanko enää kirjoittaa, kun niistä on kulunut jo niin pitkä aika. Luultavasti kirjoitan, kun nyt toivottavasti taas alkuun pääsen. Järkevintä tietysti olisi aloittaa vanhimmista ja edetä uusimpiin, mutta en malta! Kerron eilisistä rally-tokokisoista nyt aivan kärkeen.

Vietimme Jalon kanssa eilen pitkän päivän Tsaulla. Kyseessä oli siis triplakisat: kaikille luokille oli kolme rataa! Olin ilmoittanut Jalon kaikille kolmelle avoimen luokan radalle, jotta olisi paremmat mahdollisuudet saada RTK2-koulutustunnut. Kaksi hyväksyttyä tulosta siis tarvitsimme. Olin itse lupautunut tekemään myös töitä kisoissa, joten saavuin hallille aamulla kahdeksan maissa. Olin tuomari Taru Leskisen mestariluokan radalla tuomarinsihteerinä. Se pesti on hieno, kun näkee suoritukset ja oppii myös paljon, sillä tuomarit mielellään kertovat perusteluja vähennyksille ja antavat vinkkejä, mitä pitää tai ei pidä tehdä. Vielä kun muistaisi kaiken oppimansa!

Meidän ensimmäinen ratamme oli Anna Klingenbergin rata. Jännitti. Eniten siis taas Jalon käytös. Onneksi minulla oli upeat tukijoukot, jotka olivat portilla varmistamassa, ettei Jalo pääsisi karkaamaan radalta. En nyt edelleenkään tiedä, miksi se lähtisi, mutta jos vaikka nyt tulisi mieleen. Enemmän se höökii itse radalle kuin sieltä pois; ei se paljoa taakseen katsele, kun on lähtöön saavuttu. Nyt se tosiaan hihnassa ollessaan tempaisi rataa kohti mutta ei onneksi ylittänyt lähtökylttiä. Sain sen napattua haltuuni ja pyysin vierelleni. Sain myös koottua itseni, ja pääsimme liikkeelle. Ei se meno kovin hyvältä tuntunut, mutta Jalo pysyi kutakuinkin hallussa, tai siis se ei lähtenyt sinkoilemaan tai mitään muutakaan. Radan jälkeen koutsimme Hanna totesi, että tulosta tuskin tulee, kun virheitä oli, mutta pääasia, että minulle jäi nyt fiilis, että tekeminen onnistuu. Jäin vielä Jalon kanssa halliin odottelemaan, että saisimme pisteemme. Kas! 72 pistettä! Hyväksytty tulos siis!

Sitten alkoi pitkä odottelu seuraavalle radalle, jonka arvioitu rataantustuminen oli 14.30. Tein siinä välissä hommia pistelaskussa, kun Jalo puolestaan joutui odottelemaan pitkät pätkät autossa. Aikataulu venyi ja vanui, enkä muista, koskahan lopulta pääsimme tutustumaan seuraavalle, Taru Leskisen radalle. Hanna oli lähtenyt jo kotimatkalle, mutta eräs toinen tuttu oli onneksi taustatukena. Tällä radalla huomasi, että Jalo oli totaalisen väsynyt kaikesta odottelusta, eikä tekeminen ollut enää oikein innokasta. Jouduin monessa kohdassa käskyttämään useamman kerran, ja eräällä kyltillä Jalo lähti haistelemaan sitä, enkä meinannut mitenkään saada sitä mukaani. Tämä rata tuntui todella kuin suossa olisi rämpinyt. Mutta niin vain pääsimme maaliin ilman katastrofeja! Minusta tuntui, että alkurata meni kivasti, loppurata ei niinkään, kun pakka hajosi jossakin vaiheessa vähän.

Totesin jo tutulle koetoimitsijalle, että meidän ei varmaan kannata kolmannelle radalle enää edes mennä, vaikka ilmoittauduttu onkin. Jäin vielä sen verran Jalon kanssa halliin, että kävimme kokeilemassa Jalolle valjaita, jotka olin myyntikojussa aiemmin huomannut. Siinä valjaita sovitettuamme olin lähdössä viemään Jaloa autoon, kun koetoimari tuli huutamaan: "Elina, mitä sä höpiset! Ei sun enää tarvitse kolmannelle radalle mennä, etkä sä edes saisi! Tehän saitte tuloksen ja koularin!" Pääsi niin spontaani hihkaisu, että toivottavasti en tällä kiljahduksellani pilannut kenenkään suoritusta. Voi hyvänen aika! Taas tuli 72 pistettä! Ei kovin kummoinen suoritus, mutta mitäpä noista, tulos kuin tulos. Ja ennen kaikkea saimme nyt koulutustunnuksen RTK2. Olen niin iloinen ja ylpeä Jalosta, ettei mitään rajaa! Jokin aika sitten en edes uskonut, että voimme saavuttaa edes tuota kakkosta.

Loppujen lopuksi avoinluokka onnistui kohdallamme aika kivuttomasti: ensimmäisen avoimen luokan radan keskeytin, kolme seuraavaa starttia toivat tuloksen!

Ihan kiva kehityssuunta siis! Pisteet nyt eivät ole kovin kummoisia, eli jos mielimme joskus voittajaluokassa startata, treeniä tarvitaan rutkasti lisää! Mutta mikäpä kiire tässä olisi. Sikäli voittajaluokka saattaa olla joskus jopa ihan mahdollinen, kun ensi vuoden alusta alkaen käytösruutu poistuu. Siitä emme olisi suoriutuneet. Nyt keskityn sitten siihen, että saan Jekun alokasluokasta läpi. Luulen sen kyllä olevan mahdollista. Jalon treenit jatkuvat taas huomenna ihan normaalisti. Tästä tuli kyllä rutkasti lisää intoa treenaamiseen!

Saarella

Ihan aavistuksen ennen kuin työni alkavat lähdimme viettämään aikaamme Saareen. Saari sijaitsee Saimaalla ja siellä on Miehen suvun mökki. Jekku on käynyt siellä muistaakseni jopa ensimmäisenä kesänään, Jalo ehkä ekana tai toisena kesänään, en ihan tarkalleen muista. Mutta molemmat ovat tainneet olla siellä vain kerran, ehkä. Itsekin olen siellä vieraillut vain harvakseltaan.

Nyt siis kuitenkin pääsimme taas lähtemään. Lähdimme viikko sitten lauantaina aamusta ajelemaan. Matka on piiiitkä! Sää oli helteinen, joten pariin otteeseen pysähdyimme ulkoiluttamaan ja juottamaan koiria. Määränpäässä odotti yllätys, kun mökkitien päässä oleva parkkipaikka olikin täynnä autoja. Oli pakko jättää hankalahkosti tienvarteen. Viereisellä mökillä oli bileet, joten en olisi viitsinyt päästää koiria vapaaksi. Mies päätti toisin. Jalo ryntäsi oitis iloiten aaltoihin, mutta Jekkupa suuntasi sinne, missä bileet (eli ilmeisesti ruokapöytä) oli. Nöyränä ja kiukkuisena lähdin sitä sieltä noutamaan, mutta eihän se olisi tullut! Lopulta joku juhlavieraista sai sen kainaloonsa. Ajjettä hävetti!

Venematka sujui jotenkuten. Jalo ei onneksi ollut pelokas, mutta levottomia molemmat olivat. Onneksi sää oli kelvollinen. Kun pääsimme rantaan ja päästimme koirat laiturille, aloimme purkaa tavaroitamme. Samalla kuului jo pärskähdys, kun Jalo otti tuntumaa mökkirantaan. Ihanaa, kun kerrankin ja vihdoin pääsi kunnolla plutimaan!

Kuten kuvasta huomaa, vesi oli ihanan kirkasta! Ja niin lämmintä, että minäkin oitis kävin heittämässä vuosikertatalviturkkini!

Koko helteisen heinäkuun seurasin lähes kadehtien kavereiden ja tuttujen ja tuntemattomien laiturikuvia somessa. Haaveilin, että pääsisin juomaan aamukahvia laiturille jalkoja vedessä uittaen. Lopulta se toteutui!

Jalo oli uskollinen kumppani vedessä, kun Jekku puolestaan seurasi tapahtumia visusti laiturin päässä.

Jekkuhan ei siis jalkojaan kastele. Sen verran se kävi ensimmäisenä iltana veden äärellä, että joi järvestä. Muutoin se pysytteli tuossa kohdassa laituria. Jalo sen sijaan väsytti itsensä kahdessa päivässä niin, että toisen päivän iltana se oli jo ihan reporanka. Sen tassuihin taisi sattua kivikkoinen ranta, joten kolmantena päivänä se ei enää edes hinkunut veteen vaan tyytyi saalistamaan kärpäsiä kuivalla maalla.

Me ihmiset kävimme kalastamassa. Ensimmäisellä kerralla jätimme koirat ihan vaan Saareen sillä emme olleet menossa kauas vaan pyörimme lähinnä Saaren ympäristössä niin, että kuulimme, kun Jalo ulvoi rannalla peräämme. Se ensin kahlaili ja seurasi rantaviivaa, mutta kun katosimme kaislikon taakse, se alkoi ulvoa. Tuo sen ulvominen on kyllä jotain aivan ainutlaatuista (ja sydäntäsärkevää)!

Saalista tuli niin katiskalla kuin vavallakin!

Minä sain nuo hauet ihan itse! Tai no, Mies kyllä auttoi saamaan ne veneeseen ja tainnoksiin.

Seuraavana päivänä kalaan lähtiessämme päätimme ottaa koirat mukaan paattiin, ettei tarvitse Jalon rannalla ulvoa (eikä satuttaa enempää tassujaan siinä kivikkoisella rannalla ravatessaan). Vaan Jekkupa se ei suostunut tulemaan veneeseen! Päätimme sitten jättää sen rantaan, kun ei seuramme kelvannut. Takaisin palattuamme näky oli tämä:

Jekku oli onnistunut avaamaan saunan oven ja raatelemaan sinne jätetyn roskapussin

Saamistani hauista tein haukipullia. Hitto, mikä urakka! Jatkossa lasken kyllä hauet takaisin veteen enkä tee niistä yhtään mitään! Hyviä niistä tuli, vaikka itse sanonkin. Jekkukin olisi halunnut maistaa, kuinkas muuten.

Jalolle selkeästi riitti, kun se pääsi plutimaan, veneilemään, olemaan uudessa ympäristössä ja saalistamaan kärpäsiä. Jekku sen sijaan selkeästi vähän turhautui, päätellen ihan överistä keppostelusta ja levottomuudesta. Tuon roskiksen raatelun lisäksi se mm. varasti ja söi vajaan pussillisen korppujauhoja! Lisäksi se löysi itsestään kansanvalistajan, kun se kahtena päivänä peräkkäin varasti Miehen tupakka-askin.

Huono kuva, mutta lähemmäs en päässyt.

No, osasi se välillä ihan rennostikin ottaa:

Kaiken kaikkiaan oli kiva reissu! Kiinnitin huomiota myös siihen, kuinka vähän nuo haukkuvat, kun ei kerrassaan ole, mitä haukkua. Ihan pari kertaa kuului jokin ääni, mihin Jekku reagoi, ja mitä Jalo sitten komppasi. Ei voi syyttää tyhjänhaukkujiksi ainakaan.

Kehäsihteeri!

No niin, nyt se on sitten taputeltu, ja meitsi on kehäsihteeri! Ruisrockviikonloppuna suuri osa kavereistani taisi rokata Ruissalossa, minä puolestani huhkin kyseisen viikonlopun viimeisten kahden harjoitteluni parissa. Tovin kestää, ennen kuin virallisen kehäsihteerikortin saan, mutta yhtä kaikki, nyt se on suoritettu. Ja kivaa on ollut! (Ja kukapa kissan hännän nostaisi ellei kissa itse: olen saanut kaikista harjoitteluistani kiitettävän tai kiitettävä+ -arvosanan :D )

Kaksi viimeistä harjoittelua tein Ruskolla vinttikoirien erikoisnäyttelyssä ja heti perään ryhmänäyttelyssä (FCI5 ja 10). Kumpanakin päivänä minulla oli sama kehiskaveri ja olimme saman, alankomaalaistuomarin, kehässä. Tuomari, Andre Van Den Broek, oli muuten erittäin miellyttävä tyyppi, niin meille kehäsihteereille, ja mikä vielä tärkeämpää, näytteilleasettajille. Esimerkiksi hän aina perusteli suullisesti ja henkilökohtaisesti, miksi sijoitti koirat siihen järjestykseen kuin sijoitti. Tämä ehkä vähän hidasti kehän pyörimistä, mutta ainakin itse olisin arvostanut, jos joku tuomari olisi joskus perustellut, miksi järjestys on se mikä on. Tuomari oli muutoinkin ystävällinen ja huomaavainen.

Itse olin varsin kiinnostunut vinttikoirista, joiden kehässä sain olla; pääsin tutustumaan mm. slougheihin, azawakhein ja unkarinvinttikoiriin. No, oli niitä muitakin, mutta nuo olivat itselleni ne, mitä odotin ja joista olen kiinnostunut. En tiedä, miksi ja miten vinttikoira meille koskaan tulisi, mutta jos, niin tuo unkarilainen sopisi kyllä perheeseen mielestäni hyvin.

Minua vähän harmittaa, että menee ensi vuoteen ennen kuin pääsen seuraavan kerran näyttelyyn töihin. Loppuvuodesta ei enää ole täällä lähistöllä näyttelyitä, enkä usko, että jaksan töiden ohella minnekään kauemmaskaan ajella, kun nyt olen tällaista kotona viihtyvää sorttia. Ensi vuonna kimuranttia on taas se, mennäkö itse töihin vai ilmoittaako Jekku mukaan geimeihin. Jekkuhan on nyt veteraaniluokkalainen, joten ajattelin sen nyt ainakin jonkun kerran kehään vielä viedä. Riippunee varmaan tuomareista, että ilmoitanko näyttelyyn Jekun vai itseni (töihin, siis).

Jekun treffit

Tänään Jekkua lykästi: se pääsi tapaamaan Demiä ja Hania, jotka myös asuvat Raisiossa. On jo pitkään ollut puhetta, että pitäisi meidän raisiolaisten treffata yhdessä, ja vihdoin saimme toimeksi. Jalo sai jäädä kotiin.

Hieman on haastavaa tämä mustien koirien kuvaaminen. Kati sai sentään onnistuneen otoksen.

Jekku oli kyllä heti innoissaan, kun näki pieniä mustia tyttöjä. Kävelimme Raision Alppiruusupuistoon (enpä ollut sielläkään ennen käynyt mutta jatkossa kyllä käyn!) ja kiersimme siellä ja sieltä lenkin. En tiedä, paljonkohan lenkille tuli pituutta, mutta ihan kivasti kylläkin. Minulla ei ollut mitään käryä, missä päin olemme, mutta onneksi oli paikallisia mukana. Olisipa täällä meilläkin päin Raisiota yhtä kivoja reittejä! Ihmeesti Jekkukin jaksoi, vaikka aamun sateen jälkeen päivästä tuli aurinkoinen ja lämmin. Kotikulmilla Jekku tuntuu hyytyvän paljon helpommin.

Lenkin jälkeen menimme vielä Demin ja Hanin kotiin. Jekku kierteli kaikki paikat, eikä ollut moksiskaan pienestä pojasta, joka myös asunnossa temmelsi. Siitä Jekku on kyllä ihana, että on niin avoin ja kiltti kaikille ihmisille. Muutoin sitten taas... hohhoijaa. Asunnossa oli pieni takapiha, jossa olisi vapaasti saanut käydä, mutta pakkohan Jekun oli merkata sisälläkin. Onneksi pitkän lenkin ansiosta ei ollut juuri mitään, millä merkata. Mutta silti vähän hävetti ja stressasikin. Eikä Jekku olisi Jekku, ellei se vähän lisää jekkuilisi. Niinpä lähdettyämme etsimään, mihinköhän Jekku on merkannut, se huomasi tilaisuutensa tulleen, kiipesi keittiön pöydälle ja varasti pullan! Argh! Ai niin, ennen tätä kaikille koirille tarjoiltiin dentastixit. Tytöt söivät omansa, mutta sen Jekku sitten kävi piilottamassa pihalle.

Demin ja Hanin laumaan kuuluvat myös kanit Piki ja Kuua. Ne olivat takapihalla häkissä. Jekku kävi vilkaisemassa niitä mutta ei noteerannut niitä sen kummemmin. Puput tosin pönöttivät ihan paikoillaan, joten en tiedä, tajusiko Jekku edes, mitä häkissä oli. Söpöjä ja niin pehmeitä nuo puput kyllä olivat!

Oli mukava iltapäivä, kiitos ja anteeksi! :D

Lopuksi vielä sarja parhaita paloja schipperkejen kuvaamisesta...

Kontrolloitu

Viime lauantaina päättyi Jalon korvalääkekuuri, ja viime keskiviikkona kävimme korvakontrollissa. Jalo antoi lääkitä itseään hyvin, mikä oli ilahduttavaa. (Jos mietin, että sama olisi osunut Jekun kohdalle, olisi varmasti tarvittu ainakin kolme ihmistä lääkitsemään sitä. Se luultavasti olisi myös niin kyöni, ettei seuraavalla kerralla kutsuttaessa edes olisi saapunut paikalle, kun lääkettä annostellaan.) Joka kerta Jalo tuli iloisesti keittiöön ja nousi haistelemaan, kun uutta ruiskua avattiin pakkauksesta. Ei se lääke ilmeisesti kovin kivalta tuntunut, kun Jalo "sulki" korvansa: se siis laittoi korvat luimuun ja ikään kuin  kiinni. Kuitenkin se kuuliaisesti antoi tuutata aineen korviin.

Lääkärissä se oli taas kuin ihmisen mieli. Odotustilassa makoili rauhallisena (siellä on pakko olla jotain feromonia tai vastaavaa ilmassa!) ja tutkimushuoneessa antoi taas tutkia korvia. Vähän se toisen korvan kohdalla vinkaisi, mutta saimme terveen paperit. Jee!

Ilmoittautuessa punnitsin Jalon: 15,5 kiloa. Korkeutta sillä on noin 51 senttiä. Lopuksi kysyinkin vielä lääkäriltä, mitä hän on mieltä Jalon koosta; onko se sopiva vai pitäisikö sitä lihottaa. Kovin hoikkahan se on, kun käsittääkseni useimmat mudit ovat vähän painavampia ja matalampia kuin Jalo. Omaan silmääni kuitenkin Jalo näyttää kovin sopusuhtaiselta, enkä oikeastaan toivoisi sen lihovan tuosta. Lääkäri sitten vielä koplasi Jalon läpi. (Käsittämätöntä, että tässäkin se antoi ihan mukisematta itseään käpälöitävän!) Lääkäri totesi, että Jalo on ihan kerrassaan ihannepainoinen! "Tuossa kun saat pysymään, niin hienoa" totesi hän. Lääkäri sanoi vielä, että yleensä pitää olla huolestuneempi siitä, että koirat ovat ylipainoisia, joten on hienoa, kun on täydellisen ihannepainoinen koira. (Tähän taas hymiö, jos harrastaisin.)