Niin monesta sitä olisi jäänyt paitsi ilman koiria! Luettelo on pitkä, enkä edes tiedä, mistä aloittaisin, siis mikä olisi ihan kärkipäässä. Viime aikoina yhdeksi tärkeimmäksi asiaksi on noussut kohtaaminen. Kohtaaminen niin muiden ihmisten kuin koirienkin kanssa. Monen monituinen upea ihminen olisi jäänyt vieraaksi, jos koiria ei olisi ollut!
Eivätkä kohtaamiset koske ihan pelkästään tuttuja. On ollut hienoa, miten koirien kautta on saanut puheyhteyden johonkin ihan tyystin vieraaseen ohikulkijaan, jonka päivä ehkä pelastui, kun hän sai hetken jutella kanssani koirista ja ehkä jopa rapsuttaa Jekkua. Tämä asia tuli mieleeni, kun parina päivänä olemme törmänneet vanhempaan herrasmieheen, joka hyvin kohteliaasti on avannut keskustelun, että saako hetken puhutella. Ihan ensin ajattelin, että tuleekohan nyt jotain uskonnollista tai muuta propagandaa... Mutta ei, hän ihan puhtaasti halusi keskustella koirista. Hän kertoi omasta edesmenneestä koirastaan ja kyseli kaikkea omistani. Harmitti, että piti pidellä Jaloa kauempana, eikä Jekkukaan sillä hetkellä ollut niin halukas tutustumaan. Mutta setä oli ilmeisen tyytyväinen, kun sai hetken puhella ja katsella koiria. Häntä myös kovin huvitti, kun Jalo bongasi jotain, minkä seurauksena se seisoi takatassuillaan ja kuikuili kaukaisuuteen. Alkoi nauruttaa minuakin. Ja niin nauratti ohikulkenutta, lastenrattaita työntänyttä pariskuntaa. Kun jatkoimme matkaamme, saavutimme tuota perhettä. Nainen kysyi, halusimmeko ohi. Totesin, että kulkumme on vähän epätahtista, kun välillä menemme lujaa, välillä taas pysähtelemme. "Se kuuluu asiaan", hän totesi hymyillen. Kun olimme päässeet ohi, hän huikkasi peräämme, että minkä rotuinen "tuo isompi" on. Huomasin kyllä jo silloin heti, että pariskunta kiinnitti huomionsa juuri Jaloon. Kerroin. Nainen kertoi, että hänellä on ollut pumi, ja siitähän sitten keskustelu urkeni. Valittelin, että Jalo ei oikein anna vieraiden kajota. Hän ymmärsi, kun puminsa oli ollut samankaltainen. Nämä olivat pari lyhyttä hetkeä sekä minun että ohikulkijoiden elämässä, mutta ainakin itselleni jäi jotenkin todella kiva mieli. Miten monta keskustelua, oivallusta, naurua, ajatusta, olisinkaan menettänyt, ellen olisi koirien kautta erilaisiin tilanteisiin päätynyt.
Eilenkin ilahduin, tällä kerralla Jalon käytöstä. Parkkipaikalla törmäsimme äitini tuttuun (tai no, toki minunkin), joka halusi tulla koiria moikkaamaan. Päästin Jekun menemään, mutta pidin Jaloa kauempana. Jalo käyttäytyi kyllä ihan asiallisesti ja vaikutti siltä, että olisi halunnut mennä. Tuttumme totesi, että päästä vaan tulemaan; ei hän kajoa eikä kiinnitä edes huomiota. Niin minä päästin Jalon haistelemaan. Ja kas! Hetkessä tuo tuttumme jo silitteli Jaloa! Totesimme yhteistuumin, että kyllä koira koiran tuntee. Ja niinhän se on. Olenhan ennenkin toki huomannut, että Jalolle on ihan ok, jos joku ns. koiratuttu sitä silittää, vaikka ihan päästäkin. Mutta auta armias, jos joku ihan satunnainen ihminen epävarmana ojentelee kättään Jalon päätä kohti! Sitten tulee pauhu. Olisihan se kiva, että Jalo olisi niin tasapainoinen, että kestäisi kaikki ihmiset, mutta kun ei ole, tuntuu hyvältä, että se hyväksyy edes jotkut vieraat!
(Nyt tekisi mieli jatkaa siitä, miten kaikki kohtaamiset eivät ole ollenkaan yhtä kivoja. Mutta ehkä teen niistä erillisen postauksen. Tämä teksti tuntui sen verran kivalta ja keveältä kirjoittaa, etten halua lopettaa sitä märinään. Äksyilen sitten seuraavalla kerralla koko postauksen verran.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti