Tänään korkattiin virallisesti tämän vuoden uimakausi. Jalo kyllä on talviturkistaan luopunut jo helmikuussa muistaakseni plutaamalla osittain sulassa ojassa. Sitten se on jatkanut uraansa keväisessä mutaojassa ja keväisessä Aurajoessa. Tänään kuitenkin veimme sen Ruissalon koirauimarannalle.
Ihmeesti Jalo tunnisti paikan jo kaukaa, kun alkoi armoton vetäminen kohti rantaa. Saaronniemeen on avattu muuten ihan uusi koirapuistokin, jossa on isoille ja pienille koirille omat puolensa ja molemmilla puolin on omistajille penkkejä ja koirille puunrunkoja. Tällä kerralla tosin jätimme puiston kokeilematta ja suuntasimme vain ja ainoastaan uimaan.
Jekkuhan ei ui, huihai, kaikkea muuta! Se vaelteli ilmeisen tyytyväisenä pitkin rantaa turvallisen etäisyyden päässä vesirajasta. Mies vahti sitä (ja bongaili lintuja), kun minä keskityin Jalon kanssa olemiseen. Jalo ryntäsi suoraa päätä veteen, mutta ei mennyt kovin kauas. Se näet odotti, että keppi lentäisi. Ja lensihän se. Pari kertaa heivautin kepin liian kauas, mistä sain kyllä suoran palautteen hetimiten. Jalo ei siis uskaltaudu (ainakaan vielä) oikeastaan uimaan, vaan hakee keppiä sellaiselta matkalta, että jalat yltävät pohjaan. Reippaasti se kyllä sukelteli ja hyppeli aalloissa ja tuntui nauttivan joka hetkestä. Sen riemua on kyllä ihanaa seurata!
Itse olin keikan jäljiltä litimärkä: kengät ja sukat olivat läpimärät, housut hiekassa ja melkoisen märät, samaten takki ja paidan hihat ja topin alareuna. Noh, se on pientä ja vettä se vain on. Pääasia, että Jalo nautti. Huomenna on Jekun päivä, kun suuntaamme skipitreffeille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti