Usein puhutaan häiriötreeneistä, mutta meidän maanantaisten treeniemme kohdalla saattoi paremminkin puhua treenihäiriöistä. Häiritsevänä yllätystekijänä niinkin pieni juttu kuin päästäinen! Tai oikeastaan kaksi tai kolmekin. Jotenkin kummallisesti treenihalliin oli päässyt sisälle päästäinen. Olimme vähän hämmentyneitä jo sisälle mennessämme, siis me ihmiset, että mitäs ihmettä nyt. Eikä tarvinnut kauaa odotella, kun jokin pieni lähti hallin nurkasta vipeltämään kunniakierrokselle ympäri hallin. Se jopa meinasi juosta suoraan yhden koiran suuhun! Tai no, lähinnä se kiipesi yli makaavan koiran jalkojen, minkä jälkeen koirakin vähän yllättyi, että mitäs nyt! Siinä vaiheessa Jalokin bongasi lattialla vipeltävän elikon. Päästäinen sukelsi taas nurkassa olevan pakastimen alle ja jäi sinne. Treenit saattoivat alkaa. Niin, puhun siis maanantaisista rally-tokotreeneistä. Ei tullut alkuun mainittua itse lajia, kun ehkä jotenkin typerästi lähdin oletuksesta, että mahdolliset lukijani tietävät, mitä milloinkin treenaan (eli tällä hetkellä enää vain rally-tokoa).
Vetääjänä toimi tällä kerralla taas Hanna, joka totesi, että jostain syystä kaikki koirat ovat olleet melko sähköistyneissä tunnelmissa syystä tai toisesta. En antanut tämän huomion haitata, vaan päätin luottaa Jaloon. Ylpeys käy lankeemuksen edelle, vai miten se sanonta meneekään. Ei nyt mitään katastrofaalista, mutta ensimmäisellä kierroksella Jalo oli jotenkin muissa maailmoissa, mutta se kuulemma istui päivän trendiin. Lähdöstä lähtiessämme Jalo lähti vähän haahuilemaan muualle, mutta komensin sen ruotuun. Aika pian oli houkutuksen paikka, jossa Jalo niin ikään lähti sooloilemaan. Hanna komensi minut nurkkaan omalle odotuspaikallemme. Jalo jäi siis radalle yksin, mutta lähti välittömästi perääni. Se meinasi erehtyä haistelemaan Hannan koiraa, mistä ei nyt välttämättä olisi mitään katastrofia seurannut, mutta en halunnut Jalon omine nokkineen menevän mihinkään, joten kutsuin sitä luokseni. Yhden vilkaisun jälkeen se tulikin, joten kehuin sitä kovasti. Sitten lähdimme uuteen yritykseen, joka sujui sitten ihan kivahkosti, jos tällaisen sanan käyttö sallitaan. Positiivista oli esimerkiksi spiraali juosten oikealla seuraten! Enpä olisi vielä loppukesästä voinut kuvitellakaan, että mudin kanssa tehdään jotain juosten. Niin ja siis Jalo oli heti jo ekalla radalla vapaana!
Siinä sitten ekan radan jälkeen päästäinen näyttäytyi jälleen, ja treenit keskeytyivät kiinniotto-operaation ajaksi. Hanna oli päättänyt jahdata päästäisen ulos hallista. Useiden yritysten jälkeen päästäinen saatiin kiinni ja kannettua ovesta ulos. Vain nähdäksemme, että samalla ovenavauksella halliin pelmahti toinen vipeltäjä! Sekin juoksi kunniakierroksen, kunnes se saateltiin niin ikään ulos.
Pääsimme toiselle ratakierrokselle. Nyt rata sujui (kuulemma) aivan loistavasti. Ja kyllä oma fiiliskin oli nyt kohdallaan, ja Jalo oli skarpimpi kuin ensimmäisellä kierroksella. En voi olla muuta kuin tyytyväinen Jalon maanantaisiin suorituksiin. Se, mistä iloisten onnistuneiden ratojen lisäksi on se, että Jalo on nyt odotteluaikana rennompi! Se makoilee maassa ja katselee minua. Ennenhän olen tosiaan joutunut (lähestulkoon) sormet ruvella namittamaan sitä koko ajan! Aloin nyt jopa miettiä, että onkohan Jalolla jokin vikana, kun se on niin rauhallinen! Hehheh.
Vielä loppukevennyksenä halliin paukahti taas yksi päästäinen. Ei se kertonut, oliko joku ihan uusi, kolmas tuttavuus, vaiko jompikumpi niistä ensimmäisistä kahdesta yrittäjästä, mutta lähtöpassit sai tämäkin. Että sellaiset yllätykselliset treenit. Jo tässä vaiheessa voin todeta, että ikävä kyllä jää niin Hannaa kuin Paulaakin. Vielä yhdet Paulan treenit on ensi viikolla jäljellä. Tänä syksynä olemme ottanet aimoharppauksia eteenpäin kiitos näiden kahden oivallisen kouluttajan. Kiitollisuuteni on suuri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti