Oho, anteeksi taas hiljaiselo! En ole kirjoittanut, kun ei ole oikein ollut, mistä kirjoittaa... Pitäisi jotenkin ryhdistäytyä, mutta syksy vaatii veronsa. No, sunnuntaina on taas agilitykisat, joten niiden jäljiltä on jotain kommenttia tulossa.
Elo on ollut ihan tavallista arkea täynnä. Parin viime päivän aikana olen huomannut, että Jalo on jopa narsistisesti alkanut valloittaa tilaa itselleen, ja Jekku on ehkä vähän siitä joutunut kärsimään. Jalo esimerkiksi tulee hyvin kärkkäästi ovelle vastaan, kun tulemme kotiin ja sellaisella "minäminäminä"-asenteella sitten vaatii huomiota. Ja kun huomiota yrittää antaa Jekulle, on Jalo tunkemassa kuonoaan väliin.
Tänään tilanne jotenkin kärjistyi, ja pojille tuli kunnon tappelu, kun Jalo aloitti rähjäämisen, johon Jekku tietysti vastasi. Minä nappasin kiinni Jekusta, Mies puolestaan pisti Jalon matalaksi. Yllättävän kauan Jalo murinaansa jatkoi. Lopulta pojat päästettiin taas irti. Jekku vähän puristeli itseään ja lähti häntä heiluen menemään. Jalo jäi jalkoihimme todella nolona: sen niska oli kyyryssä, korvat lurpallaan ja toinen tassu pystyssä. Sitä selvästi hävetti.
Aiemmin kirjoitin koiran moraalista, joten tämä mennee siihen samaan settiin. Jalo tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja nyt se tiesi toimineensa väärin. Voiko näin olla, todella? Jekkuhan on kertakaikkisen häpeilemätön: ei tunnu missään, vaikka varastaisi palan juustoa tai munkin, tai söisi pöydältä omenapiirakan tai varastaisi pöydältä kynän. Vaikka huutia tulisi, voi toimintaa sen mielestä ihan hyvin jatkaa sitten seuraavalla kerralla, se ei ole moksiskaan pienistä kielloista. Luulen, että Jekkukin ihan hyvin tietää tekevänsä väärin, sitä vain ei kiinnosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti