Jälleennäkeminen

Hiphei! Otsikko itsessään on monitulkintainen. Näin tervehdin taas teitä, mahdolliset lukijat. Lisäksi tapahtui eräs ihan konkreettinen ja fyysinen jälleennäkeminen, kun Jalo ja Romu tapasivat pitkästä aikaa! Kesäkuun toisella viikolla Romun omistajat olivat tulossa mökkeilemään Turun suunnalle, joten he ehdottivat tapaamista. Jo vain se laitettiin järjestymään!

Sovimme tapaamispaikaksi Ruissallon Saaronniemen, koska siellä on sekä koirapuisto että koirien uimaranta. Sää oli helteinen, joten ajattelin, että veljekset menisivät varmasti mieluusti uimaan. Jännitti!

Kaipa veljekset toisensa muistivat. Varsinkin Jalo oli kovin innoissaan, Romu vähän vähemmän. Jalo olisi kovasti halunnut saada Romua riehumaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Meitä ihmisiä Romu hädin tuskin noteerasi.

Siirryimme aika pian puistosta uimarannalle. Olimme hetken ainoat siellä. Romu on noista kyllä se vesipedompi. Jalo kyllä säntää heti veteen mutta ei lähde uimaan. Romu puolestaan ihan uimalla ui. Niille heitettiin leluja ja keppejä, minkä myötä Jalokin lopulta uskaltautui uimaankin. Rannalle tuli myös labradori ja kultainennoutaja, ja varsinkin labbis aika röyhkeästi varasti Romun lelun, eikä meinannut antaa sitä takaisin. Kun heitin Jalolle veteen kepin, jonka se nouti, säntäsi kultsu keppiin kiinni. Hetken koirat siinä murisivat, kunnes Jalo totesi, että lienee parasta vetäytyä. Onneksi. Pelkäsin jo, että joudun menemään veteen erottamaan koiria. Lopulta tuokin kaksikko lähti, joten saimme olla vielä hetken keskenämme.

Oli kyllä mukavaa nähdä! Jalo oli vielä seuraavana päivänäkin väsynyt. Olen todella onnellinen, että Romu on saanut ansaitsemansa hienon ja hyvän kodin!

Lopuksi kuvamateriaalia, jonka Romun omistaja Anne taltioi.

Näytelmiä

Kuten viime vuoden koostetekstissä mainitsin, kävin Jekun kanssa näyttelyssä Paraisilla syksyllä ja heti perään tammikuussa Turussa. Oli kivaa päästä taas itse osallistujaksi näyttelyyn!

Paraisilla tuomarina oli mukava Paavo Mattila. Mielestäni Jekun kilpakumppanit olivat kovia ja mietin, että lähden kotiin. En tietenkään lähtenyt vaan menimme kehään. Kylläpä taas muuten jännitti! Jekku oli ainoa veteraaniuros, joten tiesin, että jos se saa erinomaisen, se on joko ROP VET tai VSP VET. Että tyhjin käsin ei tarvitsisi paikalta poistua missään tapauksessa.

Erinomainen tuli, ja SAkin vielä! Lähdin iloisena liehutellen SA-ruusuketta kirmaamaan Luupää-leiriin kehän laidalle, kun sekä kehästä että leiristämme kehotettiin palaamaan kehään. Ai juu, paras uros -kilpailu! Ja siis mitäs ihmettä!? Jekku oli paras uroskin!

Narttujen kaunein oli myös veteraani. Niinpä ROP-kilpailussa ratkesi samalla sekä ROP että VET ROP, joka siis oli Jekku! Ohhoh! Olin ihan ällikällä lyöty. Pakkohan sitä oli jäädä vielä isoihin kehiin, mutta siellä ei enää menestystä herunut. Mutta ei se mitään! Tuo aiempi oli jo niin iso voitto ja yllätys.

Kas tässä arvostelu:

Erinomainen veteraani, jolla oikeat mittasuhteet. Kaunis pää, ilme ja korvat. Erinomainen runko, hyvä ylälinja, erittäin hyvät raajat, erinomainen karva, sopivasti kaulusta, liikkuu sivusta hyvin. Seistessä erinomaiset ääriviivat. Miellyttävä käytös.

Tammikuussa oli vuorossa Turun kansainvälinen näyttely. Tuomarinmuutoksen myötä (en edes muista, kuka tai mistä alkuperäisen tuomarin piti olla) pääsimme erittäin miellyttävän Elina Haapaniemen kehään. Vastassa veteraaneissa meillä oli komea ja kokenut moninkertainen valio, joten mitään odotuksia minulla ei ollut. Saimme kuitenkin erinomaisen ja taas erittäin ihanan arvostelun! Tyytyväinen olen siis tähänkin keikkaan.

9v! [okei, liioittelin vähän ikää mainitsessani, mutta Jekku kyllä täyttää yhdeksän ihan pian...] Erinomainen luonne, hyvä, ilmeikäs pää, hieman pitkä kuono-osa. Purenta ok. Riittävä ryhti. Hyvä runko, takaosa voisi olla hieman tukevampi. Hyvä karvanlaatu. Liikkuu hyvin askelin. Hyvässä kunnossa ikäisekseen.

Eniten olen tyytyväinen kommentteihin kivasta luonteesta ja hyvästä käytöksestä (vaikka kotona Mies Jekkua roistoksi sanookin välillä)! Tällä hetkellä ei ole enempiä näyttelysuunnitelmia. Missään nimessä näyttelyt eivät ole poissuljettuja jatkossakaan, jos sattuu sopiva tuomari kohdalle. 

2019

Heippa hei ja hyvää alkanutta vuotta!

Vuosihan vilistää jo pitkällä, enkä ole aikoihin kirjoitellutkaan yhtään mitään, edes viime vuoden edesottamuksista. Vissiin olen tämän ennenkin kirjoittanut: jospa taas aktivoituisin. Mutta lukeekohan tätä enää edes kukaan..? Toivottavasti edes joku!

Aiempina vuosina minulla on ollut tapana tehdä postaus, jossa on katsottu sekä eteen että taakse. Nyt se jäi tekemättä. Mutta kaipa vieläkin ehtii! Siispä vassokuu:

Olen ilmoittautunut kevääksi taas rally-tokoon ja ehkäpä vaihtelen siellä vuoroin Jekkua vuoroin Jaloa. Tai riippunee ryhmästä. Voi olla, että pääsääntöisesti treenaan Jaloa, jos ryhmä tuntuu kivalta. Syksyllä Jalo vähän provosoitui liikaa eräästä porukan uroksesta, joten loppusyksyn kävin treeneissä vain Jekun kanssa, kun se on niin paljon rennompi tyyppi. Silti kuitenkin Jalo on se, jolle säännöllinen harjoittelu tekisi kovin hyvää.

Miten minä en muista keväästä mitään?! Apua! Paulan halli oli Piispanristillä, ja kävin treeneissä muistaakseni vain Jalon kanssa. Mutta koko kevään treenasimme kyllä.

Jalo sai sen RTK1:n, enkä tiedä, tohdinko ikinä edes tavoitella seuraavaa koulutustunnusta. Lisäksi rally-tokon kisaamiseen on tulossa muutoksia (joista minun piti komeasti kirjoitellakin), jotka vähän vaikuttavat siihen, viitsiikö ylipäätään kisata.

Ja katso: niin siinä kävi, että Jalohan vetäisi tänä vuonna kolme hyväksyttyä tulosta rally-tokon avoimesta luokasta, joten Jalon koulutustunnut on tätä nykyä RTK2!  Rakas, ihana Jalo, minkä teki!


Huomenna olemme menossa vuoden viimeisiin nose work -treeneihin. Sitä lajia haluaisin ensi vuonnakin jatkaa. Kuka tietää, jos pääsisi siinä vaikka ihan kisaamaankin!

Valitettavasti nose work jäi ihan liian vähälle treenaamiselle viime vuonna!

Niin ja hei, minullakin on suunnitelmia! Siis ihan itseni kanssa! Olen jo tovin pohtinut, että kun enää ei tule harrastettua koiranäyttelyitä näytteilleasettajana, voisiko näyttelyitä harrastaa jotenkin toisella tavalla. Niinpä ilmoitin itseni kehäsihteerikurssille.

No niinhän siinä sitten kävi, että kurssi tuli käytyä, ja heinäkuussa oli vaaditut harjoittelut paketissa. Homma tuntuu sopivan minulle.

Viime vuonna ei ollut Jekulle tavoitteita. Välillä Jekku pääsi tuuraamaan Jaloa rally-tokoon, josta se tuntui tykkäävän kovin. Ja kuten aiemmin olen todennut, Jekku on myös todella helppo treenikaveri, kun se ei välitä muista koirista sinänsä mitään. Noista vierailutreeneistä innostuneena sitten ilmoitin Jekunkin syksyn rally-tokoryhmään mukaan.

Lisäksi Jekku tuli veteraani-ikään, joten kävimme Paraisilla koiranäyttelyssä syksyllä! Siitäkin piti tehdä oma postauksensa. Huoh. Ehkä nyt tammikuun Turku KV:n jälkeen voin niputtaa samaan postaukseen sekä syksyn että talven näyttelyt.

Nyt kun viimein pääsen tätä kirjoitusta viimeistelemään, en enää viitsi ajatella tavoitteita. Valitettavasti olemme tällä hetkellä siinä pisteessä, että touhuilemme kyllä mutta emme ehkä enää niin tavoitteellisesti.

Toivon, että Jalon kanssa saamme vielä jotain rotia rally-tokoon. Jekun rally-tokot taitavat tämän kevään jälkeen olla taputellut: sen kanssa on kyllä kiva treenata, mutta kisaamisesta ei tule yhtään mitään! Lähinäyttelyitä voin miettiä, mutta riippuu tuomarista menemmekö vai emme. Lisäksi tosiaan itse ilmoitan itseäni kehäsihteeriksi, jos en Jekkua näytä. Nose workia toivon tekeväni Jalon kanssa aktiivisemmin ja ehkä jopa tavoitteellisemmin. Eli näillä mietteillä olemme aloittaneet kuluvan vuoden! Perästä kuuluu!
 

Voihan peura!

Sain rallykouluttajaltamme Hannalta peuraa. Siis pussillisen keitettyjä peuran sisäelimiä. Treeninameiksi niitä ajattelin. Laitoin ne pakastimeen ja otin sitten viikko sitten sunnuntaina sulamaan, jotta saisin maanantain treeneihin ihan ekstrahyvät namit (yleensähän nuo saavat treeneissä Frolicia...). Kävi kuitenkin niin, että treenit oli peruttu. Jotta ei olisi mennyt hyvä peura hukkaan, laitoin sitten maanantai-iltana ja tiistaiaamuna vähän lihaa kuivaruoan joukkoon. Ja sanotaanko nyt vaikka näin, että eipä tarvitse enää peuraa syötellä. Tai no Jekulle nyt voisi varmaan antaa vaikka pieniä kiviä. Onni oli myös, että laitoin lihaa vain vähän ruoan joukkoon. En halua edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos olisin treeneissä namittanut ihan huolella.

Jalon vatsa nimittäin oli neljä päivää sekaisin. Muistan ja muistin kyllä, että keväällä Jalo ripuloi viikon, kun olin antanut sille lihaisan peuran luun. Nyt kuitenkin määrä oli aika paljon vähäisempi, mutta sisäelimet toki ovat aika tiukkaa tavaraa. Olen minä aiemmin antanut niin keitettyä maksaa, munuaista, kieltä kuin sydäntäkin, mutta ilmeisesti nauta on kuitenkin miedompaa.

Hankin heti ensimmäisenä ripulointipäivänä Canikuria mutta en tohtinut heti antaa maksimiannosta. En oikeastaan tiedä, että miksi en... Olisi pitänyt. Oikeastaan ensimmäinen tabletti meni Jekulle... Huoh. Jalolle sitä tarjosin, mutta ei kelvannut. Niinpä Jekku tuli takavasemmalta ja näytti, että kas näin se menee! Sitten kelpasi Jalollekin.

Onneksi Jalon vointi helpotti tosiaan muutamassa päivässä. Opinpahan nyt, että ei enää peuraa! Tulipahan ainakin lattiat pestyä...

Luontohetki ruudun takaa

Kuten viimeksi mainitsin, jonossa olisi postauksia vaikka kuinka. Ne saavat nyt odottaa, sillä on ihan pakko kertoa tännekin luontokokemus viime viikolta.

Tontillamme pyörii jonkin verran oravia (joista osa on valitettavasti kuollut pudottuaan ränneihin, mutta se on eri tarina se), joita on mukava seurata ikkunasta. Kerran ihmettelin, minkä sätkyn Jalo sai, kun se ryntäsi olohuoneen ikkunaan. Sätky sai heti selityksen, kun näin oravan hännän vilahtavan ikkunalaudalla! Kurre oli ilmeisesti kiipeillyt villiviiniä pitkin ja jatkoikin siitä sitten jonnekin saatuaan häädöt Jalolta.

Viime viikolla vietin syyslomaa ja ansaitusti (?) makoilin sohvalla. Koirat makoilivat siinä lähelläni. Itse havahduin rapinaan ja huomasin oravan taas kipittävän ikkunalautaa pitkin ja jopa pysähtyvän katsomaan ikkunasta sisään. Kumpikaan koirista ei tähän havahtunut, joten totesinkin ääneen, että hiton puusilmät. Jalohan tästä havahtui ja nousi katselemaan ikkunasta. Eikä aikaakaan, kun orava ilmestyi taas! Se kipitteli muina kurreina ikkunalautaa pitkin ja jäi taas katsomaan sisälle. Silloin Jalo huomasi sen muttei oletuksistani huolimatta alkanutkaan ärjyä sille. Niinpä katsoivat he toisiansa: Jalo alaspäin pientä oravaa häntäänsä heiluttaen ja mielenkiinnolla, orava pienet käpälät kiinni ikkunassa ja Jaloa ylöspäin katsoen. Molemmat olivat selkeästi kovin kiinnostuineita toisistaan. Kurre siirtyi vielä viereiseen ikkunaan, Jalo perässään. Oi, jospa tämän hetken olisi saanut taltioitua! Toisaalta jos olisin siinä hetkessä alkanut kaivella kännykkää ja siitä kameraa päälle, olisi hetki ollut jo kauan sitten ohi. Eli ehkä on parempi vain muistaa, millaisia luontohetkiä voi todistaa ihan ikkunaruudun takaa.

Rally-tokokisa Tsaulla 13.10.

Taas tyypillinen blogipostauksen aloitus nykyään: voi taivas, että taas on vierähtänyt aikaa sitten viime kirjoituksen. Tovin tuon saarireissun jälkeen minulla alkoivat työt, minkä jälkeen arki on ollut hektistä, ja olen ollut todella väsynyt, joten en ole jaksanut kirjoittaa. Paljon olisi kyllä juttuja mielessä ja jemmassa. Tosin en tiedä, kehtaanko enää kirjoittaa, kun niistä on kulunut jo niin pitkä aika. Luultavasti kirjoitan, kun nyt toivottavasti taas alkuun pääsen. Järkevintä tietysti olisi aloittaa vanhimmista ja edetä uusimpiin, mutta en malta! Kerron eilisistä rally-tokokisoista nyt aivan kärkeen.

Vietimme Jalon kanssa eilen pitkän päivän Tsaulla. Kyseessä oli siis triplakisat: kaikille luokille oli kolme rataa! Olin ilmoittanut Jalon kaikille kolmelle avoimen luokan radalle, jotta olisi paremmat mahdollisuudet saada RTK2-koulutustunnut. Kaksi hyväksyttyä tulosta siis tarvitsimme. Olin itse lupautunut tekemään myös töitä kisoissa, joten saavuin hallille aamulla kahdeksan maissa. Olin tuomari Taru Leskisen mestariluokan radalla tuomarinsihteerinä. Se pesti on hieno, kun näkee suoritukset ja oppii myös paljon, sillä tuomarit mielellään kertovat perusteluja vähennyksille ja antavat vinkkejä, mitä pitää tai ei pidä tehdä. Vielä kun muistaisi kaiken oppimansa!

Meidän ensimmäinen ratamme oli Anna Klingenbergin rata. Jännitti. Eniten siis taas Jalon käytös. Onneksi minulla oli upeat tukijoukot, jotka olivat portilla varmistamassa, ettei Jalo pääsisi karkaamaan radalta. En nyt edelleenkään tiedä, miksi se lähtisi, mutta jos vaikka nyt tulisi mieleen. Enemmän se höökii itse radalle kuin sieltä pois; ei se paljoa taakseen katsele, kun on lähtöön saavuttu. Nyt se tosiaan hihnassa ollessaan tempaisi rataa kohti mutta ei onneksi ylittänyt lähtökylttiä. Sain sen napattua haltuuni ja pyysin vierelleni. Sain myös koottua itseni, ja pääsimme liikkeelle. Ei se meno kovin hyvältä tuntunut, mutta Jalo pysyi kutakuinkin hallussa, tai siis se ei lähtenyt sinkoilemaan tai mitään muutakaan. Radan jälkeen koutsimme Hanna totesi, että tulosta tuskin tulee, kun virheitä oli, mutta pääasia, että minulle jäi nyt fiilis, että tekeminen onnistuu. Jäin vielä Jalon kanssa halliin odottelemaan, että saisimme pisteemme. Kas! 72 pistettä! Hyväksytty tulos siis!

Sitten alkoi pitkä odottelu seuraavalle radalle, jonka arvioitu rataantustuminen oli 14.30. Tein siinä välissä hommia pistelaskussa, kun Jalo puolestaan joutui odottelemaan pitkät pätkät autossa. Aikataulu venyi ja vanui, enkä muista, koskahan lopulta pääsimme tutustumaan seuraavalle, Taru Leskisen radalle. Hanna oli lähtenyt jo kotimatkalle, mutta eräs toinen tuttu oli onneksi taustatukena. Tällä radalla huomasi, että Jalo oli totaalisen väsynyt kaikesta odottelusta, eikä tekeminen ollut enää oikein innokasta. Jouduin monessa kohdassa käskyttämään useamman kerran, ja eräällä kyltillä Jalo lähti haistelemaan sitä, enkä meinannut mitenkään saada sitä mukaani. Tämä rata tuntui todella kuin suossa olisi rämpinyt. Mutta niin vain pääsimme maaliin ilman katastrofeja! Minusta tuntui, että alkurata meni kivasti, loppurata ei niinkään, kun pakka hajosi jossakin vaiheessa vähän.

Totesin jo tutulle koetoimitsijalle, että meidän ei varmaan kannata kolmannelle radalle enää edes mennä, vaikka ilmoittauduttu onkin. Jäin vielä sen verran Jalon kanssa halliin, että kävimme kokeilemassa Jalolle valjaita, jotka olin myyntikojussa aiemmin huomannut. Siinä valjaita sovitettuamme olin lähdössä viemään Jaloa autoon, kun koetoimari tuli huutamaan: "Elina, mitä sä höpiset! Ei sun enää tarvitse kolmannelle radalle mennä, etkä sä edes saisi! Tehän saitte tuloksen ja koularin!" Pääsi niin spontaani hihkaisu, että toivottavasti en tällä kiljahduksellani pilannut kenenkään suoritusta. Voi hyvänen aika! Taas tuli 72 pistettä! Ei kovin kummoinen suoritus, mutta mitäpä noista, tulos kuin tulos. Ja ennen kaikkea saimme nyt koulutustunnuksen RTK2. Olen niin iloinen ja ylpeä Jalosta, ettei mitään rajaa! Jokin aika sitten en edes uskonut, että voimme saavuttaa edes tuota kakkosta.

Loppujen lopuksi avoinluokka onnistui kohdallamme aika kivuttomasti: ensimmäisen avoimen luokan radan keskeytin, kolme seuraavaa starttia toivat tuloksen!

Ihan kiva kehityssuunta siis! Pisteet nyt eivät ole kovin kummoisia, eli jos mielimme joskus voittajaluokassa startata, treeniä tarvitaan rutkasti lisää! Mutta mikäpä kiire tässä olisi. Sikäli voittajaluokka saattaa olla joskus jopa ihan mahdollinen, kun ensi vuoden alusta alkaen käytösruutu poistuu. Siitä emme olisi suoriutuneet. Nyt keskityn sitten siihen, että saan Jekun alokasluokasta läpi. Luulen sen kyllä olevan mahdollista. Jalon treenit jatkuvat taas huomenna ihan normaalisti. Tästä tuli kyllä rutkasti lisää intoa treenaamiseen!

Saarella

Ihan aavistuksen ennen kuin työni alkavat lähdimme viettämään aikaamme Saareen. Saari sijaitsee Saimaalla ja siellä on Miehen suvun mökki. Jekku on käynyt siellä muistaakseni jopa ensimmäisenä kesänään, Jalo ehkä ekana tai toisena kesänään, en ihan tarkalleen muista. Mutta molemmat ovat tainneet olla siellä vain kerran, ehkä. Itsekin olen siellä vieraillut vain harvakseltaan.

Nyt siis kuitenkin pääsimme taas lähtemään. Lähdimme viikko sitten lauantaina aamusta ajelemaan. Matka on piiiitkä! Sää oli helteinen, joten pariin otteeseen pysähdyimme ulkoiluttamaan ja juottamaan koiria. Määränpäässä odotti yllätys, kun mökkitien päässä oleva parkkipaikka olikin täynnä autoja. Oli pakko jättää hankalahkosti tienvarteen. Viereisellä mökillä oli bileet, joten en olisi viitsinyt päästää koiria vapaaksi. Mies päätti toisin. Jalo ryntäsi oitis iloiten aaltoihin, mutta Jekkupa suuntasi sinne, missä bileet (eli ilmeisesti ruokapöytä) oli. Nöyränä ja kiukkuisena lähdin sitä sieltä noutamaan, mutta eihän se olisi tullut! Lopulta joku juhlavieraista sai sen kainaloonsa. Ajjettä hävetti!

Venematka sujui jotenkuten. Jalo ei onneksi ollut pelokas, mutta levottomia molemmat olivat. Onneksi sää oli kelvollinen. Kun pääsimme rantaan ja päästimme koirat laiturille, aloimme purkaa tavaroitamme. Samalla kuului jo pärskähdys, kun Jalo otti tuntumaa mökkirantaan. Ihanaa, kun kerrankin ja vihdoin pääsi kunnolla plutimaan!

Kuten kuvasta huomaa, vesi oli ihanan kirkasta! Ja niin lämmintä, että minäkin oitis kävin heittämässä vuosikertatalviturkkini!

Koko helteisen heinäkuun seurasin lähes kadehtien kavereiden ja tuttujen ja tuntemattomien laiturikuvia somessa. Haaveilin, että pääsisin juomaan aamukahvia laiturille jalkoja vedessä uittaen. Lopulta se toteutui!

Jalo oli uskollinen kumppani vedessä, kun Jekku puolestaan seurasi tapahtumia visusti laiturin päässä.

Jekkuhan ei siis jalkojaan kastele. Sen verran se kävi ensimmäisenä iltana veden äärellä, että joi järvestä. Muutoin se pysytteli tuossa kohdassa laituria. Jalo sen sijaan väsytti itsensä kahdessa päivässä niin, että toisen päivän iltana se oli jo ihan reporanka. Sen tassuihin taisi sattua kivikkoinen ranta, joten kolmantena päivänä se ei enää edes hinkunut veteen vaan tyytyi saalistamaan kärpäsiä kuivalla maalla.

Me ihmiset kävimme kalastamassa. Ensimmäisellä kerralla jätimme koirat ihan vaan Saareen sillä emme olleet menossa kauas vaan pyörimme lähinnä Saaren ympäristössä niin, että kuulimme, kun Jalo ulvoi rannalla peräämme. Se ensin kahlaili ja seurasi rantaviivaa, mutta kun katosimme kaislikon taakse, se alkoi ulvoa. Tuo sen ulvominen on kyllä jotain aivan ainutlaatuista (ja sydäntäsärkevää)!

Saalista tuli niin katiskalla kuin vavallakin!

Minä sain nuo hauet ihan itse! Tai no, Mies kyllä auttoi saamaan ne veneeseen ja tainnoksiin.

Seuraavana päivänä kalaan lähtiessämme päätimme ottaa koirat mukaan paattiin, ettei tarvitse Jalon rannalla ulvoa (eikä satuttaa enempää tassujaan siinä kivikkoisella rannalla ravatessaan). Vaan Jekkupa se ei suostunut tulemaan veneeseen! Päätimme sitten jättää sen rantaan, kun ei seuramme kelvannut. Takaisin palattuamme näky oli tämä:

Jekku oli onnistunut avaamaan saunan oven ja raatelemaan sinne jätetyn roskapussin

Saamistani hauista tein haukipullia. Hitto, mikä urakka! Jatkossa lasken kyllä hauet takaisin veteen enkä tee niistä yhtään mitään! Hyviä niistä tuli, vaikka itse sanonkin. Jekkukin olisi halunnut maistaa, kuinkas muuten.

Jalolle selkeästi riitti, kun se pääsi plutimaan, veneilemään, olemaan uudessa ympäristössä ja saalistamaan kärpäsiä. Jekku sen sijaan selkeästi vähän turhautui, päätellen ihan överistä keppostelusta ja levottomuudesta. Tuon roskiksen raatelun lisäksi se mm. varasti ja söi vajaan pussillisen korppujauhoja! Lisäksi se löysi itsestään kansanvalistajan, kun se kahtena päivänä peräkkäin varasti Miehen tupakka-askin.

Huono kuva, mutta lähemmäs en päässyt.

No, osasi se välillä ihan rennostikin ottaa:

Kaiken kaikkiaan oli kiva reissu! Kiinnitin huomiota myös siihen, kuinka vähän nuo haukkuvat, kun ei kerrassaan ole, mitä haukkua. Ihan pari kertaa kuului jokin ääni, mihin Jekku reagoi, ja mitä Jalo sitten komppasi. Ei voi syyttää tyhjänhaukkujiksi ainakaan.